Muutos, jonka tein syksyllä uupuneena silloiseen tilanteeseen ja krapula-aamuihin, on aika vaikea pitää pysyvänä. Elämä pyrkii palaamaan johonkin uomaan, joka on haitallisempi kuin tämä muutoksen virran vasta hennosti kuluttama uoma. Minun täytyy tuijottaa itseani peilistä,jotta muistaisin miten uupunut olin. Minulla täytyy olla virkistävää tekemistä viikonloppuisin, jotta en kaipaisi. Ja kaipaan kuitenkin. Ja jos en pysähdy taas miettimään niitä negatiivisia puolia joita aiempi käytös toi, en muista niitä enää.
Heti kun tietynlainen tietoisuus omasta sisimmästä katoaa, alan myös vajota takaisin painaisunien maailmaan öisin. Psyyken musta enkeli väijyy avointa unimieltäni ja koettelee, mistä raosta minua pääsisi pelottelemaan. MInä elämän elämää, jossa minulla on vuorosanoja, mutta en ajattele mitä sanon tai teen. Kuljen vähän kuin automaattiohjauksella. En saa kosketusta sisimpääni.  Mietin vieläkö uhraan rahaa seuraavaan psykologin kanssa jutusteluun ja näinhän se varmaan on tehtävä. Kai se on niin, että on helppoa kävellä vuosikausia lievään alamäkeen ja vaikea pysähtyä ja aloittaa paluu ylämäkeen. Mutta sitä en käsitä, miten voin kokea ylämäeksi hyvän olon? Sitäkään en ymmärrä, että minua nukuttaa niin paljon. Onko elämä ilman alkoholin sokeria uuvuttavaa. Mistä polttoaine tulee? Mitään en oikein iltaisin jaksaisi. Paitsi muutamia läheisiä ja harrastuksia, ja niitä kohtihan minun on mentävä. Jos itse olen vielä tyhjä ilman stimulantteja, minun on jumpattava käsityskykyni oviaukkoa suuremmaksi. Maailmassa on liikaa pahoja asioita, joista en haluaisi tietää. Minun on opittava kulkemaan silmät auki, mutta mieli terveenä. Auttaa voi omien rajojensa sisälläkin monella tapaa. Se ei auta ketään, jos minä sairastun ja putoan.