Samaan aikaan kellojen siirtämisen kanssa aloitan Zyzalit heinänuhaan. Toinen aamu toden sanoo. Kun tänä aamuna avasin silmäni en kertakaikkiaan löytänyt yhtään syytä nousta sängystä. Väsymys oli järkyttävä. Harmaa. Se saa minut kaipaamaan nuoruutta, elämäniloa, odotusta, kuplivaa jännitystä tai edes säännöllistä aamuliikuntaa, joka herättäisi. Minulla on nyt ollut luova tauko lähes kaikesta liikunnasta paitsi Method Putkistosta, koska liikavarvas oireilee pahasti polveen särkynä ja lonkkaan kramppina. En oikein hahmota mitä tehdä paitsi jalkajumpata ja kinesioteipata varvasta kohdalleen. Method Putkisto auttaa venymään. Haluaisin kuitenkin ulos. Sitkeä polvisärky vaan heikentää sauvakävelyhaluja. Kuka haluaa rasittaa ennestäänkin särkyistä polvea ja siksi mieleni ei saa kaivattua raitista ilmaa. Tosin onko sen juuri nyt maaliskuussa väliä, kun ilma on sakeanaan sepelipölyä ja astma pihisee vaanien hengityselimissä. Siinäpä sitä. Oi kultainen keski-ikä. Sängyssä huomaan herääväni aamuun siis valmiiksi pahalla päällä.
Onneksi olen parisuhteessa. Pääsen heti alakertaan saavuttuani purkamaan huonoa oloani miehelleni. Se rontti oli taas eilen playoffseissa ja kuskasin sitä autolla. Odottelin ilta ysin jälkeen puoli tuntia parkkipaikalla, että ehti vielä kumota viimeiset tuopit kavereiden kanssa. Minua jo väsytti. Huumorintajuni oli koetuksella. Olen ikävä tyyppi. jos minulla ei ole hauskaa, saako muillakaan olla? Ja en kestä itseäni. Mieheni ei koskaan ole vastaavasti samanlainen. Ärhentelen nyt aamusta aikani, onhan kuitenkin jollain tavalla mieheni syy, että liikuntaharrastukseni on nyt niin vähissä. Joskus vuosi sitten hän lopetti ensin kuntosalin jäsenyyden. Jos ei olisi, niin kävisimme yhä siellä. Joo joo, ymmärrän kyllä itsekin että logiikka ei nyt pidä. Jokainen on niin vastuussa omasta onnestaan tässä maailmassa, että suu suppuun, vuodata vaikka blogia ja sen jälkeen kuitenkin RYHDISTÄYDY ite.