Maaliskuu on tuonut lisää suru-uutisia. Ystävän mies sai vakavan sairauden. Oma tasapaino on tosi herkässä. Halaan omaa miestäni lujasti. Haluaisin hakea ja kokea iloa ja naurua, minulla on kaikki hyvin. Taustalla kuitenkin on pelkoja, joita en hallitse. Kuolemahan on vakio, se osuu jokaisen kohdalle kerran. Miksi pelkään sitä näin paljon etukäteen? Ehkä luopuminen olisi se vaikein asia. En olisi osa tulevaisuutta, osa näiden minulle rakkaiden henkilöiden seuraavaa joulua tai juhannusta. Tai ehkä pelkään, että jotain vakavaa sattuu jollekulle minun rakkaasta lähipiiristäni. Että joudumme pelkäämään ja suremaan. Ja niinpä sitä on pelättävä ja odotettava etukäteen. Ei näissä minun öisissä painajaisissani ole logiikkaa eikä järkeä. Olen erilaisia pelkoja täynnä, yöllä en osaa pitää varaani ja jos toisesta päästä saankin kiinni, toinen pää alkaa vuotamaan.
Se ei liene yllätys, että join perjantaina liikaa punaviiniä. Mutta jostakin syystä olin kyllä itse yllättynyt, kun heräsin lauantaina krapulaan. Ekanakin siitä, että olin nukkunut koko yön. Kun edes joskus nukkuu koko yön, niin ensimmäinen olohan on hyvä. Rento ja nautinnollinen. Ja sitten iskee tuntemus punaviinivanteesta pään ympärillä. En ole aikoihin juuri juonut punaviiniä, koska  olen hahmottanut, että olen kaikista persoin juurikin kyseiselle juomalle. Mikään muu alkoholijuoma, ei edes hyvä kuiva valkoviini, saa minua himoamaan samalla tavalla lisää juotavaa. Eikähän minulle oikein tule muista juomista krapulaakaan. Joku rikkiyhdiste tai se persous, aina liikaa punaviiniä. Niinpä siis olin yllättynyt "tutusta" vanteesta. Yllättynyt ja samalla se masensi. Mutta se ankeus oli juuri oikea olotila käydä ystävän hautajaisissa jättämässä hyvästit hänelle.