Heräsin aamulla itsestäni ennen kellon soittoa ja tuntui helpottavalta havaita, että minulla ei ollut meneillään alkoholin poltto-operaatiota. Olo oli itseasiassa aika kevyt ja innostunut lähtemään töihin. Olin viime viikon lomalla, tosi aktiivisella ja tulikin sitten kaiken tekemisen ohessa iltapäivän lounaasta alkaen jo aina upottua viinisammioon. Tosin matkaseuran vuoksi hyvin kohtuullisessa(oma määritelmäni) määrin, vain joku 3 -5 lasillista päivän mittään. Minullahan se ei tunnu missään. Välillä mietin, että näkyyköhän se silti. 
Eilen katselin saunan jälkeen Vår tid är nu-sarjan viimeisen osan ja olin surullinen Ninan päihderiippuvaisuudesta. Samalla tunsin aikamoista tarvetta avata tuliaisviini, ihan vaan kun olin reissun jälkeen niin saunapuhdas olo ja olin selviytynyt kotiin. Niinpä.En aio kuitenkaan hypätä ikkunasta, koska minä tiedostan ja tiedän, että minulla on ongelma, jota on turha kieltää.

MInua kuitenkin hämää se, että luulin julkisen kaapista tulon jollakin tapaa laukaisevan parantumisen. Mutta ei se mitään laukaise. Kerron kaikille olevani alkoholiongelmainen ja juon silti. Välillä jopa ihan perseet, jolloin se on äärimmäisen selvästi myöskin uskottavaa, välillä vähemmän, mutta ei se mitään auta. Kun paljon on vähän ja hirveästi on tolkuttomasti.

Mietin loppuuko terveys ennen eläkeikää, vai jatkuuko tämä sammiossa räpiköinti sinne saakka, niin että siellä sitten viimesitään, työn orjuuden rauettua, alamäki on jyrkkä ja vauhdikas.
Mitä se olisi. Viinitön elämä. Mikään muu alkoholihan minulle ei oikein maistu. Voisinkohan taas tammikuussa kokeilla? Vai onko tipaton tammikuukin nykyään liian suuri ponnistus ja uhka siitä, että jotain holtintonta, hmm voiko olla vielä holtittomampaa, tapahtuu jos en vain hyväksy itseäni tällaisena. Minusta tuntuu, että ongelmani on samankaltainen kuin syömishäiriöisillä. Mitä enemmän yritän hillitä koko juttua, sitä enemmän käyttäydyn addiktiivisesti. Jos vain olen hiljaa ja yritän hakea hyviä asioita jokaisesta selvästä päivästä, johon olen selvinnyt, niin muurahaisen pienin askelin liikun kuitenkin täällä onnellisempana.