Pääsiäisenä aloin toipua keuhkoputkentulehduksesta. Penisiliinikuurin aiheuttaman tosi väsymys ja kuoleman läheisyyden tuntu antoi periksi. Minusta alkoi oikeasti tuntua, että ehkä selviän vielä. Ja sitähän oltiin lomalla muutenkin, joten söimme ja kippistimme viiniä, pelasimme korttia ja kippistin viiniä, kävin saunassa ja join oluen, yömyssyksi jotain. Niin se pääsiäinen eteni. Päivisin oloni oli suorastaa hyvä. Verrattuna keuhkoputkentulehdukseen ja penisiliiniväsymykseen siis. Mitäpä pieni krapulaväsymys. En nyt sentään liikaa juonut, siis liikaa oman hyvin alkoholia sietävän kroppani kestokyvylle. Huokaus. Varsinkin pääsiäissunnuntaina, kun olin jo pohtinut, että pitäisikö tänään korkki, niin ei ....lähdimme kävelylle, aurinko paistoi terassille täydellä terällä, joimme muutaman siiderin ja siirryimme aurinkoiselta terassilta toiselle hiihtokeskuksessa, minä vaihdoin kuohariin ja nautin "todella" elämästä, iloisista ihmisistä ympärilläni ja siitä jumalaisesta auringosta . Pohdin miehellenikin, että mitä jos minut vain on luotu fiilistelemään elämääni viinin voimalla. Joku toinen hiihtelee, moni laskettelee ja minä, kylpylä-aamun jälkeen olen niin valmis afterskihin. Meillä oli erittäin mukavaa siellä humussa. Sitä kai se suurkulutuksen ja alkoholismin välinen harmaa maasto on. Sammiossa siis edelleen.

Sanomattakin on selvää, että nukuin viime yön hieman huonosti. Ja aloitin päiväni, etätöissä ja skype-palavereissa, muisti pätkien. Niin mukava loma ja paljon tapahtumia, kuka muistaa enää viime viikon surkeutta ja erilaisia kesken jääneitä tehtäviä. Olen kokoillut voimiani ja tarkistellut  ja jatkanut tehtävälistaani. Ajatellut, että en anna periksi vaikka hävettää ja tekisi mieleni kaivautua johonkin poteroon rauhassa pohtimaan elämän tarkoitusta. Ei itseään voi kuitenkaan paeta.