Vaihdoin tänään blogini nimen. Vaihdoin myös nimimerkkini Punkku&Valkkarista Hymyksi päivässä. Syy selviää edellisestä pohdinnastani. En jaksa hiostaa itseäni enää yhtään. Olen mina ja minulla on vain tämä yksi, siksi myös paras elämäni. 
Viikko on ollut ihan yhtä haastava kuin aina keväisin koen elämäni olevan. Ennen vuoden katkaisevaa kesälomaa, ovat eväät töissä lopussa ja tunne on lähes kuin olisin kokonaan väärässä työssä. Jos ei riittämättömyyden ja ärsyynnyksen tunne olisi tuttu jo aiemmilta lukuisilta vuosilta, olisin epätoivoinen. Mutta minä tiedän, että loma selkiyttää taas ajatukset. Palauttaa niin sanoakseni ruotuun. Syksyllä olen todennäköisesti iloisesti yllättynyt (sarkasmia), että minulla on työpaikka, johon palata ja yritän keksiä miten työtäni tekisi hedelmällisemmin. Mutta tänään olen vielä kriisissä. Aamukammassa on 4 piikkiä jäljellä ja kahvitunnilla kirjoittelen tällaisia ajatuksia sen sijaan, että viettäisi kahvitunnin kollegojeni seurassa. En meinaan enään oikein jaksa. 
Sitä mukaan kun olen ärtynyt, olen lisännyt iltoihin muuta aktiviteettia kuin TV-sarjojen katselua. Jos en ole tyytyväinen työ-minääni niin ainakin saan purettua ärsytystä väsyttämällä itseni. Jolloin en todennäköisesti valvo öitäni pohtien miksi olenkaan väärällä alalla vielä tämän ikäisenä. No ei ihan kuulosta kuitenkaan parhaalta elämältä, miettii nyt lukija. Joo tiedän, mutta ei ole vaihtoehtoja. Jos olet ainoa, olet myös paras. Eikä siltikään jokainen hetki paista aurinko. No itse asiassa, tänä keväänähän me olemme nähneet mitä tapahtuu kun aurinko paistaa liikaa. Jokapaikka janoaa sadetta. Sellaista elämäkin on. Hyvä hetkeä osaa arvostaa, kun ensin kahlaa, tai no ei tässä nyt missään riittämättömyydessä kahlata. Oon vaan odottavalla kannalla.