Tammikuu ja helmikuu ovat vuoden vaikeimmat kuukaudet. Niin kylmät ja pimeät, että on vaikea hengittää. Tänä vuonna joudun jättämään työkiireiden vuoksi väliin vielä tammikuun kelpo piristyksen Ylläs Jazz-Bluesin. Se alkaisi suunnilleen nyt. Mutta sen sijaan matkustan kuuden junalla kohti työtehtäviä, haukotus. Olen ihan tyytyväinen, kun kerran tammi-ja helmikuu joka vuosi elämässäni ovat, että olemme jo melkein puolivälissä tätä kitumista. Ja olen hengissä yhä. 

Vuoden loppu oli yhtä juhlaa. Punaviinistä on yhä kuitenkin jäljellä jopa 3 pulloa. Arvatenkin alkoholismini kanssa kävi niin, että kun vähän olen yrittänyt himmaillakin niin joka kerta kun juon se on aivan patologista, mutta sitten ei taas huvita.  Sattuu sydämeen olla niin syvällä. Lehdessä joku kertoi, että alkoholisin täytyy kohdata se oma pohjansa ennenkuin paraneminen alkaa. Minua pelottaa ja syystä. Seuraavat viikon ovat taas työelämäni näkökulmasta vaativia ja samaan aikaan illanviettoineen houkutuksia täynnä. Olisiko aiempien pohjakokemusten muisteleminen riittävä varoitus. Jospa tällä kertaa, vanhempana ja viisaampana, osaisin olla rennosti ja nukkua tarpeeksi. Eihän näitä kymmentä vuotta ole tässä välissä eletty turhaan, eihän?  Elämä ei ole turhan vakavaa, mutta ei myöskään koskaan kevyttä. Hetkeen täytyy todella keskittyä, jotta selviää ja toisaalta enemmän siitä irti saakin kun keskittyy myös nauttimaan. Mahdollisuuksia kyllä on.  

Ei minulla ole enää kiire mihinkään. Eikä minulla ole harhaluuloja siitä, mihin olen matkalla. Minä yksinkertaisesti olen matkalla ennen pitkää sinne, mihin muutkin eli hautaan. Minulla jos jollain on hyvät esimerkit ympärilläni muistuttamassa elämänkaaresta. On suloiset lapsenlapsen kasvot täynnä odotusta ja intoa. Sellaista haluan elämän olevan, haluan itsekin katsoa virkeänä ja uteliaana sitä mitä tässä tapahtuu. Ihmetellä asioita tuorein silmin. Ja toisaalla voin katsoa äitini dementoitunutta maailmaa, sitä kun vastuunkantajalla ei enää ole vastuuta vaan menneitä lauseenpätkiä ja joka päivä alati muuttuva olotila. Ikinä ei hyvä vaan aina jotenkin huono. Jos se odottaa minuakin tuolla jossain, eihän vanhuutta voi paeta kuin kuolemalla nuorena, on parasta edetä todella hitaasti ja kerätä sitä ennen jokainen ilon tunne reppuun. Elämässä on paljon asioita, joita minä en sitten koskaan saavuttanut tai lunastanut. En halua tuntea siitä kuitenkaan huonoa omaatuntoa. Minusta tuli minä, koska ne ovet, joiden ripaan innolla tai pakon sanelemana tartuin, johtivat tänne. Todellakin, kiitos siitä.