17 päivän jälkeen koen selvästi tylsistymistä, joka pitäisi ratkaista. Elämä ei voi olla vaan töitä ja illan harrastuksena kävelylle lähtö, sali tai TV-sarjat. Tympäisee ja kovasti. Kiukuttelin eilen koko illan miehelleni.

Tylsistymisestä kumpuaa luovuus. Kun ei ole pieniä lapsia. Ei iltavelvollisuuksia. Vaan vapaus. Niin mitä sitä tekisi, kun on valittavana koko maailman harrastukset, sen kun valitsee ja vie itsensä paikalle.Kunhan harrastuksen voi kohdata ilman päihteitä. 

Minua kiukuttaa ehkä työmatkakin jonne olen lähdössä. Harmittaa se, että minulla ei ole mallia sille, miten sen iltariennot voisi kohdata ilman päihteitä.Harmittaa jos en selviä niistä raittiina. Pelottaa, että jään sivuun ja olen kaikista aivan kuolettavan tylsä tyyppi.  

Positiivisia asioita: 1. Ehkä varpaiden tunnottomuus on hiukan lientynyt. Kyllä vaan, yksikään varvas ei ol kokonaan tunnoton eli puutunut.  Minulla ei ole diabetesta, joten googlailun tuloksena olenkin epäillyt, että josko kehitän itselleni paitsi vaivasenluusta myös alkoholista johtuvia ääreishermovaurioita. 2. Ehkä tuntui tänään, että farkut solahtivat helpommin päälle kuin viimeksi kun niitä käytin. En tosin ole mitannut vyötärön ympärystäni.

Ihmissuhteet: Minua kyllästyttää myös ihmiset, tietysti koska olen ärtynyt. Olen myös aika avoimesti hakenut raitista suuntaa ja pohtinut alkoholinkäyttöä. On vaikeampi livetä takaisin kun silloin moni toteaa, että lopetit sitten tipattoman. Ehkä voisin hetken olla yksin ja pohtia itseäni. Olen oikeastaan aika nolo ihmisten kanssa. Minulla on aivan liikaa kiinnostusta sanoa ihan joka asiaan jotain kommenttia. Voisinko itse olla vaan hiljaa ja kuunnella muita?

Minun täytyy joka tapauksessa luoda kyllästymisellle joku muu purkautusmiskanava kuin kuntoilu, joka on niin puuduttavan tylsää. Tai en pidä itsestäni? Vanhenemisesta? Siitä että koko ajan väsyttääkin. Miten kuntoilu voisikaan olla kivaa kun koko ajan väsyttää.