Minulle on tehnyt tavallaan hyvää tämä elämän rauhoittuminen pandemian rajoituksien vuoksi. Sisäinen pakko osallistua ja olla menossa on poissa. Voi aamulla loikoilla sängyssä oman kullan kainalossa. Ei ole niin kiire sauvakävelylenkille, koska se on koko päivän aurinkoinen kohokohta ja ainoa merkittävä tapahtuma. Se kannattaa säästää päivän lämpimimpään hetkeen. Kannettiin älytelevisio yläkerran makuuhuoneeseen ja katsotaan nyt makuulla suoratoistopalveluista sarjoja ilman huonoa omaatuntoa. Miten rentouttavaa. 

Olen huomannuut, että koska olen jatkuvasti kotona ja syvällä ajatuksissani, touhuan jotain pientä ja olen alkanut ajatella paljon ja jopa keskustella äitini kanssa. Viime syksynä kuolleen äitini viimeisten vuosien kärsimys ja kaikki negatiivisuus ovat poissa. Poissa ovat myös äitini kitkerät teinivuosieni kommentit. Ymmärsin viimein, että itseasiassa, ne kamalimmat vuodet, jolloin hän oli aika paha, hänen täytyi kärsiä niistä varhain alkaneista vaihdevuosistaan, juopon miehen vierellä vielä, joista minäkin aloin sittemmin kärsiä. Mielessäni elävä äiti on joku muisto lapsuudestani. Varmaan hän, josta tulee SE kultainen muisto. Ja minä kun ihmettelin, kun äitini kertoi viimeisenä kotivuotenaan, miten hän aamuisin miettii ensimmäisenä, että jokohan äiti on herännyt. Yritin silloin ymmärtää mieleni pohjukassa hänen ja lestadiolaismummoni suhdetta, joka saa hänet nyt ajattelemaan äitiään. Taantunut ressukka lapsuuteensa pohdin. En ymmärtänyt alkuunkaan moisia harhoja. Vaan eihän tähän kauaa mennyt. Vain kaksi vuotta ja tiedän, mitä hän tarkoitti. Ehkä äiti siirsi sillä viimeisellä selvällä hetkellä,  kadestä pitelyllä syksyllä minuun jotain. Ehkä se muisto nyt lohduttaa minua, kun maailmassa on vaikeaa ja lapsi minussa on hädissään.

Toinen muisto, joka tunkee nyt esiin, on muistot työttömyysvuodeltani, jolloin asuin vieraalla paikkakunnalla. Tunsin silloin paljon huolta tulevasta, omasta työllistymisestäni ja itsetuntoni oli koetuksella, mutta samalla siitä jäi jälkeen lämpöinen muisto. Mihinkään ei ollut oikein rahaa, mutta kekseliäisyys ja perhe-elämä kukoisti. Nautin siitä mitä oli. Lapsenhoidosta, nuorempi oli 4-5 vuotias touhuaja  ja vanhempi jo koulussa,  ja miehestäni, joka opiskeli. Oli kerrankin jokas päivä kotona, niin, silloin se tuntui vielä kivalta. Hänhän oli niin monta vuotta, kaikki aiemmat vuodet, poissa viikot. Olimme silloin hetkeksi muuttaneet opiskelupaikkakunnalle. Kaikki muuttui sittemmin. Mutta nuo maagiset 8 kk ovat jääneet hyvinä mieleeni.

Minulle siis sopisi vaan olla ja elää ilman sen kummempia tapahtumia ja kilpailuja. Nautin niin yksinkertaisista asioista. Ahdistavien asioiden keskelläkin. Ainakin niin kauan, kun olen terve.