Jo nuorena olin järkyttynyt, kun huomasin että minun oli vaikea olla rehellinen ja innostunut, vaikka kuinka yritin. Aikuisethan pitivät sellaisista nuorista. Olisin minä niin halunnut olla. Vaan ei, en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi. Silloin tällöin jaksoin esittää, nimenomaan esittää, mutta usein miten en.

Se tuntui suorastaan luopiomaiselta, että saatoin keplotella ja etsiä helpointa mahdollista kohtaa ylittää este kun toiset puursivat sen parissa. Olisihan se ollut kunniakkaampaa saavuttaa jotain kunnon yrityksen jälkeen. Liian usein löysin helpomman tavan suoriutua tehtävistä ja saavutin kaikenlaista. Silloin minusta tuntui että olin huijari, jos minua siitä kiiteltiin. Ei ihme, että tällä luonteella jätin kaikki ne asiat, joissa en löytänyt helpompaa tapaa saavuttaa kehitystä. Kuten urheilun. Nykyään kuitenkin tiedän, että on olemassa diagnoosi Huijarisyndrooma. MInä taidan vähän kärsiä siitä. Olen aina tainnut.

Tunsin hyvin voimakkaasti, että minulle oli jo annettu aika paljon ja minun oli vaikea pyytää lisää, koska täytyihän muillekin jättää. Sitä en tiedä, että mihin tämä tunne perustui. Siihenkö, että olin syntynyt Suomessa ja en nähnyt nälkää, että pärjäsin koulussa ja osasin olla kiero? Vai oliko tämä osa jotain Huijarisyndrooman oireita, tunne, että mitä minä tässä yritän tuota paikkaa hakea, koska joku sen oikeasti ansaitsee.

Minusta tuntui, että olin usein äänessä ja usein esillä. Tykkäsin käydä näytelmäkerhossa, pianotunneilla, kuorossa ja lausua. Ihan liikaa. Enkä niitä mitään kuitenkaan kunnolla osannut. Kunhan ilokseni laulelin. Varoin siis olemasta liikaa esillä. Ikävähän sellaista on kuunnella. Joopa joo, minullekin mysteeri, miksi jokainen ei saisi toteuttaa itseään niin kuin parhaalta tuntuu.Miksi pitäisi ennakoida toisten naurua tai kärsimystä? 

Minua kiusattiin yläkoulussa välillä julmasti. Ne oli ne samat tyypit kaikkien kimpussa, en ottanut sitä henkilökohtaisesti. Se että en onneksi tuntenut ansaitsevani sitä, kertoi ehkä minusta lisää. Ajattelin, että kiusaajat ovat niitä typeryksiä, kateellisia ja idiootteja. Yritin etsiä kiusaajista kohtia, joita voisin tökkäistä tarkoituksella ja antaa siis takaisin samalla mitalla. Minun oli aikuisena vaikea hyväksyä että kiusaajat olisivatkin olleet vähäosaisia ja ongelmaisia, joita olisi pitänyt auttaa. Miksi ihmeessä? Tänään, nyt ja tällä elämänkokemuksella alan hämärästi ymmärtää tämän ja senkin, että myös minulla oli tilanteita, joissa olisin tarvinnut apua.

Osasin kyllä olla itsekin myös ilkeä, ja satuttaa tarkoituksella, mikä tietysti tuntui halpamaiselta. Jos vähänkin kuuntelet ihmistä, hänestä löytyy kaikki. Joskus tosin mietin, että voin olla väärässä. Omille lapsilleni olen aika sokea. En halua satuttaa. Mutta joskus lipsahtaa tarkoituksella, jos on riita. Haluaako kukaan kuulla itsestään totuuksia. Ovatko ne edes totuuksia? Miten antaa kehittävää palautetta nätisti, jos sitä on pakko antaa?

Kaikki on aina niin suhteellista. Omatunto puhtaana olisi kiva elää, mutta ei se vaan onnistu. Itseään olisi kiva hallita, mutta ei sekään onnistu.