Arvata saattoikin, että omituisen kevään jälkeen voi tulla vain väsynyt kesä. Tuntuu, etten mihinkään innostunut todella ja kaipasin vain lepoa ja katselin Suomen luontoa. Alanko tulla vanhaksi? Olenko sairastunut? Miksi en saa päätäni nyt tyhjennettyä ja kykene nauttimaan asioista, joista ennen pidin. Ehkä se on sitä, että päässä risteilee liian monta kysymystä omasta tulevaisuudesta. Ehkä se on sitä, että seuratessani lapsian pienten lapsiensa kanssa ja hoitaessani noita murusia, hiki vaan pyrkii otsalle vaikka ihania ovatkin. En millään jaksaisi olla pienten lasten äiti. Miten ihmeessä olen josku selvinnyt kaikesta, vielä lähes yksinhuoltajana?

Turhia ajatuksia. Voisin vapauttaa itseni ajattelemasta ja vaan elää. Olla ja hengittää. Ottaa vastaan päivän kerrallaan, niinkuin yli 70-vuotiaat. Vapauttaa tilaa työasioille, joita pitää yhä kuitenkin ajatella. Minusta tuntuu, että minua rasittaa se, että joudun työskentelemään täällä kotona. Olen varma, että palautuisin työkuntoiseksi paremmin, jos saisin voimaa muulta yhteisöltä. Siis jos kaikki olisivat töissä ja keskusteltaisiin kahvilla ja ruokatunneilla. Mieheni selvää paljon paremmin, koska hän käy tekemässä työnsä työpaikalla. MInä, jolla ei ole omaa työpistettä, olen ollut kotitoimistolla koko kevään. Käytännössä jostain tammikuun lopusta saakka. Uuvuttavaa, vaikka töitä olisi paljon tai vähän. Kaikki on kuitenkin oman pään sisässä. Sitähän se on. Ja kesällä en päässyt varmuuteen siitä, millaiseksi maailma on muuttumassa ja taas uuvutti. 

Muutenkin huomasin, että kesä oli shokeeraava. Väsyneelle on alkoholi huono lääke, olin jokaisen viininlipittämisen jälkeen vielä väsyneempi. Vain lapsenlapset saivat elämäniloni liikkeelle ja jaksoin helposti nousta ja elää. Eli voisko tämä uupumus nyt olla myös sitä, että tarvitsen elämälleni tarkoitusta. Siksi ei riitä raha. Siksi riittää pienten rakkaus. Oman mieheni rakkaus on näännyttävää, koska hän haluaa kokoajan urheilla. Aina golfia tai muuta toimintaa. Minusta tuntuu, että että en millään jaksaisi pysyä mukana ja sitten minua alkaa harmittamaan. Nyt, tässä reilun viidenkympin iässä on alkanut näymään mielestäni ärsyttävän selvästi se, että on 3 vuotta vanhempi, en ole koskaan harrastanut mitään urheilua vain hyötyliikkunut ja käynyt kävelylenkeillä. Alan olla täydellinen alisuoriutuja myös suhteessamme suhteessa yhteiseen tekemiseen. Tämäkään ei ole ihme, sillä tänä Koronakeväänä kaikki muut harrastukset ja kurssit, joista pidän ovat jääneet. Hyötyliikunta rajoittuu kaupassakäyntiin ja uimahallit aj kuntosalit ovat olleet meille riskiryhmäläisenä pannassa. Toivottavasti syksy tuo harrastusten valon elämääni.