Piti tulla katsomaan oikein tänne, että milloin olen viimeksi kirjoittanut. Olen aika aallonpohjalla. Tämä suljettu aika on selkeästi pahentanut alkoholiongelmaani. Ei niinkuin sen voisi ajatella, että joisin useammin. Vaan niin, että kun viimein pääsen jonnekin, juon ihan käsittämättömän paljon. Itsetuhoisesti suorastaan. Sivistys on kaukana, kun pääsen kaatamaan luvalla, tai no miten senkään ottaa, viiniä lasiin. Välivesiä en tilaa tai en muista tilata. Ja aamulla herään muistamatta yhtään mitään loppuillasta. 

Koska isäni oli alkoholisti, joka porhalsi jopa pariviikkoisia putkia perheemme ilona, tiedän miltä se näyttää. Kun on ihan örvellyskunnossa, jankkaa samoja asioita ja ala-arvoistahan se on. Tiedän että olen samanlainen. Siskonikin on.  Voihan sitä yrittää huumorilla paikata se, joka ei muista. Mutta jokainen, joka sen joutuu kokemaan ei kyllä unohda, eikä naura. Paitsi me lapset joskus suruissamme.

No tässä kun taas olin niin maassa ja omatunto soimasi, ajattelin että jos hoitoon hakeutuisin sitten viimein. Sitten huomasin, että Minnesota-hoitokin oli tehnyt konkurssin. Mietin AA-kerhoa. Minähän käyn jo psykologilla, yritän käsittää miksi olen niin outo. Ehkä olen outo kun alkoholi on niin täkeää, että se toimii elämäni 4:nä koona. Sen olen tunnustanut: Kalenteri, kompassi, kartta ja kaverit. Nyt kun näitä on vähän tarjolla pandemiasta johtuen, yksikin riittää ja minä tipahdan ahneena ansaan. Eikä se mitään tarkoita, että hoen itselleni olevani alkoholisti tai alkoholiongelmainen, jos en edes yritä sitten mitään oikeasti tehdä. Miten tämä voi olla näin vaikeaa. Että aina päättää ja sitten jo unohtaa kaiken, varovaisuuden, välivedet, kohteliaisuuden, ihmisarvon ja nykyään varmasti myös paljon muuta. 

Miten surullista. Olenko nyt puoli vuotta vanhempi kuin isäni kuollessaan. Ei tämä hyvältä näytä. Miten saan naulattua seinään sellaisen päätöksen joka pitää? Täytyy löytää se väylä.