Kesä tulee ja iloitsen kovasti. Loma-aamukammassa on tasan 10 piikkiä jäljellä. Väsymys, jota aamusta alkaen olen kokenut on aivan helkkarin voimakasta. Heräsin jo nivelet jäykkinä ja jouduin kauan venyttelemään. Näin pahoja päiviä ei ole usein, mutta silti väsyttää nykyään aika paljon. Jokatoinen hetki epäilen, että minulla on joku sairaus. Ja sitten ajattelen jotain muuta ja totean, että uupumus väistyy kun sitä ei ajattele. Se vaikuttaa taustalla, mutta ei lamaannuta. Ehkä ajattelen liikaa kun teen jatkuvasti vain etätöitä päätteellä. Aivot kuumenee varmaan liikaa. Minähän olen viikkoa vaille ikääntynyt työntekijä. Ehkä minun pitääkin olla uupunut työviikon päätteeksi.

Tänään on kuitenkin hyvä päivä. Korona on alkanut hellittää ja minä pääsen live-keikalle pitkästä aikaa. Luulisin sen voimaannuttavan. Herättävän. Luovan uskoa tulevaan kesään elämäni parhaimpana kesänä. Tänä kesänä en valita turhasta. Nukun kunnolla, herään virkeänä ja nautin siitä, että olen laumaeläin ja laumani saa jälleen kokoontua. Saan heinäkuun puolivälissä 2.rokotteen.  

Kaikki minun läheiseni selvisivät Korona-ajasta hengissä. Siitä jo voi olla niin kiitollinen. Ja kun pääsi oikein tuntemaan mitä on kun sinua rajoitetaan, ymmärtää, miten mahtavaa on elää vapaassa maailmassa oman tahtonsa mukaan. En minä ollut sitä näin syvällisesti koskaan oivaltanut. Sananvapaus ja tekojen vapaus. Nyt vielä on maskit, mutta kun ne poistuvat en jaksa ikinä enää pohtia paheksuntaa. Minusta nimittäin oli todella yllättävää miten ihmiset ottivat Korona-rajoitteet laidasta laitaan ja noudattivat niitä laidasta laitaan. Suositukset kaikuivat osalla kuuroille korville ja osa on elänyt kuin vankilassa jo yli vuoden. Osa paheksuu ja ojentaa muita. Osa ei. Jaksan hämmästellä. Itse olen keskitien kulkija, päätin alun karanteenin jälkeen, että lähisukulaisia on nähtävä ja etenkin lapset kasvavat niin nopeasti, että heitä kyllä halaan ja pussaan niinkuin ennenkin. He tarvitsevat sitä. Minä tarvitsen sitä. Minun riskini. Näin on tapahtunut ja olen iloinen, elämä on ollut aika normaalia sukulaisten kanssa. Vain ikääntynyt isäpuoleni on jäänyt tapaamatta livenä. Nyt jo voisin senkin tehdä, mutta hän asuu yli 200 kilometrin päässä ja olemmehan me soitelleet koko ajan.

Oikeastaan nyt, kun on elänyt rauhallisemmin ja tissutellut kotona, tuntuu jopa rasittavalta (vähän) lähteä kaupungille. Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista.