Vanheneminen on raskasta. Lopetin punaviinin juomisen jo jouluaattona. Oli menossa vasta kolmas "vapaa-ilta" ja mieheni huomautti, että hän toivoo, että otan tipattoman tammikuun, unohdan perjantai-pulloni, koska häntä pelottaa puuskutukseni. Havahduin sohvalla ja tajusin, että toden totta, minähän hengitän taas puuskuttaen. Olo oli aika outo. Yhtäkkiä tuntui ikävältä. Hyvin ikävältä. Kroppa selvästi kävi lävitse suurta urheilusuoritusta. Harmitti. Minusta tuntui samalta joskus 15 vuotta sitten, kun poltin viimeisiä savukkeitani. Eihän tästä ole mitään slleista iloa, kuin mitä etsin, miksi siis tässä tilanteessa jatkaisin. Säälin hetken itseäni ja mietin, että vanhuusko se ei tule yksin. Mietin myös sitä, että saakeli, kun olen ehkä ennenkin yrittänyt erilaisia tipattomia ja 100 päivää haasteita. Eikä ne oikein johda mihinkään. Harmitti jo tuleva. Päätin sitten puuskuttavassa jouluhumalassani, että sepä loppuu nyt heti. Suututti ja ajattelin , että seuraavan lasillisen otan vasta vuoden päästä. Vein viinilasin keittiöön ja odottamaan huomista kastikkeen tekoa. Täytin vesilasin, suljin ajatukseni ja etsin Ruudusta keskeneräisen dekkarisarjan. Keskityin siis siihen löytääkö Jimmy Perez rikolliset jälleen kerran.

Nyt olo tuntuu ilmavalta sanoisin. En halua pohtia mitään ryhtiin tai hyviin päätöksiin liittyvää. Minua suututtaa hieman, että ystäväni Viini tuntuu näin hyljänneen minut. Minua helpottaa, että en jatkanut enempää perjantaina, kun havahduin itsekin tilanteeseen. Minä en tiedä, miltä seuraava vuosi tulee oikeasti näyttämään. Mutta jään odottamaan millaisia tuntemuksia joudun läpikäymään. Alkaako tilalle valumaan toisia paheita, olen kuitenkin jotenkin voimakkaasti additki ja jos alkaa, mitä ne voivat olla? En uskalla edes pohtia, miten käy. Tämä ei ole mikään tavallinen hyvä päätös, tämä on terveysasia, joka on tehty huonon voinnin takia.