keskiviikko, 15. toukokuu 2019

Asvaltti-ihottumaa

Alan olla jo malliesimerkki keski-ikäisestä alkoholiongelmaisesta naisesta. Lisäsin pari viikkoa sitten rastin viimeseenkin tähän asti suhteellisen hyvänä vastauksena pysyneeseen Audit-testin ruutuun 9. Oletko itse tai onko joku muu satuttanut tai loukannut itseään sinun alkoholinkäyttösi seurauksena? Ambulassillakin ajoin onnettomuuden jälkeen ekaa kertaa. Kantaan jäi kiva kirjaus onnettomuuden aikaisesta reippaasta päihdetilasta. Aamulla herätessäni asvaltti-ihottuman ja lukuisien mustelmien kera, olin kuitenkin lähinnä onnellinen, kiitin luojaani siitä, että olen yhä hengissä. Ja jotta toinen rasti Audit-testissä ei saisi huonoa tulosta, minä nousin sängystä hampaita purren ja kävin kivuliaassa suihkussa. Pukeuduin peittäviin vaatteisiin ja raahauduin sukujuhlaan kertoen vain muutamalle lähimmälle, että olen heikommassa hapessa. Ehkä onnistuin olemaan tavallinen minä, ehkä olin hiljaisempi ja toivoin, että kukaan ei mitenkään huomioisi minua. Ehkä muut olivat iloisia, kun saivat suunvuoroa enemmän.

Minuako siis hävettää jollain tavalla? Ehkä, kuitenkin haluan sanoa ääneen asiat, jotka koskevat tämänkaltaista tyrimistä Minulla on tarve tehdä näkyväksi se, että homma ei pysy hanskassa ja silti minä juon. Ei selityksiä. Ratkaisukin on nenän edessä, raittius. Hävettää se tai ei. Ihan kaikille en kuitenkaan jaksa kertoa. On mukavampiakin asioita, joista puhua kuin minä. 

Istuin kerran lapsuuden kotini terassilla isäni kanssa. Hän oli juovuksissa ja kehuskeli sillä, että oli jättänyt aikoinaan tupakanpolton. Että mikä terveysteko. Muistan miettineeni siilloin, että voi, miksi valitsit niinpäin. Olisin paljon mieluumin istunut hänen kanssaan tupakalla kuin kuunnellut alkoholinhuuruisia juttuja yhä uudelleen. Isä kuoli jo 25 vuotta sitten. Minä melkein pääsin jatkamaan keskustelua hänen kanssaan taivaan tai helvetin maille. Olisin voinut sanoa, isä, minäkin jätin viimein sen tupakanpolton. Mutta jostain syystä en osannutkaan jättää viinin lipittämistä koskaan, en vaikka katselin sinua niin monet vuodet ja sitten kerran, kännissä, minäkin putosin ja löin pääni. 

 

  

tiistai, 30. huhtikuu 2019

Purkaamo

Muutaman päivän olo on ollut haikea ja melankolinen. Vaikka on vappu tai koska on vappu. Olen istunut sohvalla ja katsellut ulos herävään kevääseen ja antanut jäänhileisten tunteiden aaltoilla ja nostattaa mielen pohjasta kaikenlaista pahaltakin haisevaa. Kevätsiivous ja suuri kiusaus kasata kaikki kuona ja kuskata se kaatopaikalle. Poissa silmistä ja poissa mielestä. Onnistuisiko se lopulta joskus?

Hyvästijättöfiilis. Johtuuko se siitä, että kunhan kesä koittaa, täytän taas vuosia. Taas yksi vuosi on siis saatu ja samantien menetetty, vaikka aikaa kuinka yrittäisi venyttää ja sivellä, se ei pysähdy myöskään onnellisiin hetkiin. 

Kevät, lempi vuodenaikani. Sen alkoitus, vappu.Tänään on luvassa ensin shampanjaa, vappulounas ja ystävien tarinoita. Sen jälkeen alkavat toiset bileet. Kulttuuribileet ja työväenlauluja. Hidasta syvälle johtavaa juopumista siskojen kanssa. Harhailua humalassa lapsuuden yönmustien varjojen keskellä. Synkkien havupuiden tuoksuvissa oksistoissa istuvat kaikki ne möröt joista puhutaan ja joista ei puhuta. Joista jokaisella meistä on oma käsityksensä nyt ja ikuisesti. Taakka, jota on kannettava jos haluaa taivaltaa eteenpäin eikä jäädä paikalleen. Joskus mietin voiko vanhempien kuolema toimia risteyskohtana, jonka jälkeen taakkoja ei enää ole. Ei petettyjä odotuksia, ei lunastamatta jääneita lupauksia tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia. Jokainen jää omilleen. 

Tuleeko joskus sellainen kevätpäivä, että minä olen vapaa kaikesta fiilistelystä. Että olen vain minä ja hyvinvointini. Ja onko se sellainen hetki, jota en halua saatella mihinkään humalaan vaan haluan, että juuri silloin olo on kirkas jatkaa. Että jokainen seuraava aamu on voimaannuttavan energinen  ja mahdollisimman kivuton. Päätäni ei kiristä yksikään viinilasillinen eikä silmiäni paina enää maksan epätoivoinen työskentely. 

 

tiistai, 9. huhtikuu 2019

Takaisin ryhtiliikkeeseen

Talven "parempi elämäni " oli todella mieluisaa ja niin tietysti, kovin turmiollista. Tänään ahdistaa todellakin niin paljon, että päätin palata takaisin ryhtiliikkeeseen. Ehkä minulla on mahdollisuus saada homma hanskaan ennen kesää ja selviytyä jotenkin hieman ryhdikkäämpänä. Ainakin minulle tuli halu yrittää sitä.

Palatakseni myös niihin 4 K:hon. Karttaan, kompassiin, kalenteriin ja oliko se 4.k kaverit? (Kävin tarkistamassa, se neljäs K on kello :) ) Niin, kesä on jo buukattu ja olen käyttänyt huolella jokaista K:ta. Sieltä löytyy kaikkea: useampia festivaaleja hotelliöineen, mökkeilyä, kolmen päivän synttäripartyja. Parhaat kaverit ja sellaiset jotka ihan varmasti osaavat juhlia tätä parasta elämää. Voin käytännössä olla hieman kännissä koko kesän toukokuun alusta asti, jos haluan. Talven tuhoja maksan, haiman tai munuaisten suhteen en tiedä. Kiloja on tullut 1,5 lisää, siis pysyviä kiloja. Talven ja kevättalven aikana olen niin selvästi huomannut, että perjantaista en selviä ilman reilua viiniannosta. Edelleen mieluusti hyvä ja jopa kallis viini, nykyään valkoviini, koska siitä ei tule minulle päänsärkyä.

Viime perjantana erehdyin kuitenkin jumalaiseen Pinot Noirin maailmaan ja hyvin syvälle, jonka jälkeen päänsärkyä kestikin kaksi päivää ja ehkä tämä on syy, mistä saan kiittää paluutani ryhtiliikkeeseen.Tapasimme ystävien kesken aika ex-tempore, viinibaarissa. Keskustelimme viineistä. Siitä miten ne sopivat erilaisille ruuille, söinkin erittäin herkullista ruokaa. Mukavaa rentouttavaa keskustelua ja maistelua. Hyvä ilta. Jossakin vaiheessa ensimmäinen lähtee, toinenkin ja jossakin vaiheessa, jo baaria vaihdettuamme, minä olen ainut jäljellä oleva.Yhä tilaamassa vielä yhtä, musiikki on kaunista, ihmiset mielenkiintoisia. Minä olen jossain innostuneessa olotilassa. Minä en tajua, miksi minä tulen aina tällaiseen humalaan ja jatkan maistelua niin kauan kauemmin kuin kukaan muu. Aamulla minua taas harmitti. Etenkin kun laskin, että ehdin yksinkin vielä juoda kolme lasia lisää. Silloin, kun viinin mausta ei oikeastaan ollut enää mitään väliä. Minä olin vain matkalla yhä syvemmälle humalaan ja en saanut junaa taaskaan pysähtymään. Miten muut malttavat jättää illan kesken. Mikä minussa mättää? Luojan kiitos tajusin lähteä edes silloin kun sen tein. Mutta miksi en jo paljon aiemmin?

Tässä on piste nolla. Huhtikuun alku, takatalvi. Yritetään nyt uudelleen. Kalenteri, kartta, kompassi ja kaverit on jo buukattu, mutta eikö minulla olisi mahdollisuus selvitä hieman paremmin tulevasta suunnitelmiistani. Minähän pystyn tässä maailmassa niin moneen muuhunkin, miksi tämä asia on niin vaikea? Minulla on jopa monta keinoa, jos vaan muistan pysähtyä siihen hetkeen, kun aloitan. Minä etenen liian nopeasti ja en nauti tarpeeksi. Keskitytäänpä nyt oikein kunnolla.. JOs minä joka perjantai kirjoitan asiasta, niin helpottaisiko se keskittymään. Ryhtiin ennen kaikkea.

perjantai, 1. maaliskuu 2019

Maaliskuu, sinä tulit

Aamulla heräsin skarpimpana kuin pitkään aikaan. Sen saa ehkä aikaan loma, joka odottaa minua. Työasiat ovat enää varovasti, hyvin ohuin kiinnikkein lahkeeni jatkona laahaamassa. Kun heilautan jalkaa vielä kerran, ne irtoavat. Lentelevät tuulessa jonnekin, enkä näe minne. Sillä minä olen hetkeksi vapaa. Aistit ovat teräviä. Maailmaa katsoo avoimin silmin. Ei velvollisuuksia vaan onnen tunteita. Minä lennän huomenna kohti kesää. Ei, älä puhu minulle ilmastopäästöistä tai hiilijalanjäljestä nyt. Minä en jaksa kuunnella sinua tänään. 

Minulla on vahvasti tunne, että olen valmis ottamaan vastaan elämäni uuden ulottuvuuden. Että juuri näin piti käydä. Juuri minä valikoiduin mukaan tähän tarinaan, jota on kirjoitettu viime syksystä. Olen lähdössä nimittäin palkintomatkalle, eikä se ole arpajaisvoitto vaan saavutettu palkinto. Tilanne on minulle uusi. Yleensä juhlin itse, itse asettamieni vaatimattomien tavoitteiden ylitystä, tai sitten vaan elämänilosta. Nytkin kyllä mietin, että voisinko hakea täksi illaksi vielä pullon aitoa shampanjaa. Lipitellä sitä pakkaamisen lomassa. Mutta näinhän minä, että rakkaani kasvoilla häivähti varjo kun heitin asiasta kommentin. Minulla on alkoholistin huono omatunto. Olenhan alkoholistin tytär. Joku pilasi lapsuuden ilon hetkiä juomalla korikaupalla kaljaa juuri silloin kun piti telmiä pihalla tai ajaa autolla eteenpäin. Se on syvä varjo. Saako se minut kuvittelemaan omiani. Onko tuo varjo, jonka luulen kasvoillasi näkeväni, minun oma varjoni. Se joka tulee muistoista, koska ehdotan jotain sellaista, mitä en joskus saattanut sietää? 

Minä onnistuin helmikuun työmatkan kanssa melkein. Minä onnistuin minuna. Juuri sellaisena kuin olen. Minä en jaksanut enää niin kovin paljon juoda liikaa. Ehkä jossain yhteydessä liikaa, mutta useassa tilanteessa tuli stoppi. Tilanne muistutti minua siitä, kun tupakan poltto oli pakko lopettaa. Minä en enää jaksanut tehdä asiaa, josta ei ole mitään iloa. Humalassa kaikki on vaikeampaa. Nukuin jälkeenpäin pohjattomasti, jotta toivuin.Oikeasti oli aika mahtavaa, että minulla on nykyään uni, joka parantaa. Mutta muuten minä olen kai tullut vanhaksi. Minun täytyy jo valikoida mitä juon. Minä juon vain parhaita juomia, sillä humalasta ei ole mitään iloa. Mikä pettymys. Ilo on löydettävä olemisesta, sitä ei voikaa juoda.

Mutta loma. Aion haistaa ja maistaa kesän. Aion kävellä hiekalla ja haaveilla ja etsiä sisältäni sitä tietoa, mitä minä todella tältä elämältäni vielä haluaisin. Jotta minun viimeiset 16 vuottani eivät jättäisi haaleata vaan kuuman jalanjäljen. Minun piti olla rohkea, mutta minusta tuli varovainen. Olen monesti miettinyt mikä oli se käännekohta, jolloin päädyin myötäilemään näitä asioita, joissa en ole vahva. Toisaalta voisin kyllä miettiä sitä, mitä vikaa siinä muka on, että minä olen minä. Jos lakkaisin analysoimasta itseäni pääni sisällä ääneen ja keskittyisin vaan tuntemaan, olisin pääsääntöisesti aika onnellinen ja tyytyväinen. Mennään sillä kohti lomaa. Skål.

tiistai, 22. tammikuu 2019

Tammikuun kuuraa

Tammikuu ja helmikuu ovat vuoden vaikeimmat kuukaudet. Niin kylmät ja pimeät, että on vaikea hengittää. Tänä vuonna joudun jättämään työkiireiden vuoksi väliin vielä tammikuun kelpo piristyksen Ylläs Jazz-Bluesin. Se alkaisi suunnilleen nyt. Mutta sen sijaan matkustan kuuden junalla kohti työtehtäviä, haukotus. Olen ihan tyytyväinen, kun kerran tammi-ja helmikuu joka vuosi elämässäni ovat, että olemme jo melkein puolivälissä tätä kitumista. Ja olen hengissä yhä. 

Vuoden loppu oli yhtä juhlaa. Punaviinistä on yhä kuitenkin jäljellä jopa 3 pulloa. Arvatenkin alkoholismini kanssa kävi niin, että kun vähän olen yrittänyt himmaillakin niin joka kerta kun juon se on aivan patologista, mutta sitten ei taas huvita.  Sattuu sydämeen olla niin syvällä. Lehdessä joku kertoi, että alkoholisin täytyy kohdata se oma pohjansa ennenkuin paraneminen alkaa. Minua pelottaa ja syystä. Seuraavat viikon ovat taas työelämäni näkökulmasta vaativia ja samaan aikaan illanviettoineen houkutuksia täynnä. Olisiko aiempien pohjakokemusten muisteleminen riittävä varoitus. Jospa tällä kertaa, vanhempana ja viisaampana, osaisin olla rennosti ja nukkua tarpeeksi. Eihän näitä kymmentä vuotta ole tässä välissä eletty turhaan, eihän?  Elämä ei ole turhan vakavaa, mutta ei myöskään koskaan kevyttä. Hetkeen täytyy todella keskittyä, jotta selviää ja toisaalta enemmän siitä irti saakin kun keskittyy myös nauttimaan. Mahdollisuuksia kyllä on.  

Ei minulla ole enää kiire mihinkään. Eikä minulla ole harhaluuloja siitä, mihin olen matkalla. Minä yksinkertaisesti olen matkalla ennen pitkää sinne, mihin muutkin eli hautaan. Minulla jos jollain on hyvät esimerkit ympärilläni muistuttamassa elämänkaaresta. On suloiset lapsenlapsen kasvot täynnä odotusta ja intoa. Sellaista haluan elämän olevan, haluan itsekin katsoa virkeänä ja uteliaana sitä mitä tässä tapahtuu. Ihmetellä asioita tuorein silmin. Ja toisaalla voin katsoa äitini dementoitunutta maailmaa, sitä kun vastuunkantajalla ei enää ole vastuuta vaan menneitä lauseenpätkiä ja joka päivä alati muuttuva olotila. Ikinä ei hyvä vaan aina jotenkin huono. Jos se odottaa minuakin tuolla jossain, eihän vanhuutta voi paeta kuin kuolemalla nuorena, on parasta edetä todella hitaasti ja kerätä sitä ennen jokainen ilon tunne reppuun. Elämässä on paljon asioita, joita minä en sitten koskaan saavuttanut tai lunastanut. En halua tuntea siitä kuitenkaan huonoa omaatuntoa. Minusta tuli minä, koska ne ovet, joiden ripaan innolla tai pakon sanelemana tartuin, johtivat tänne. Todellakin, kiitos siitä.