perjantai, 11. toukokuu 2018

Toisinpäin

Aamulla herään kohmeloon ja harmittaa. Tällä viikolla helatorstai toi mukanaan viinitonkan ja illat kuluivat sitä lipittäessä. Olen surullinen siitä, että siirrän tätä mallia lapsilleni. Iloinen siitä, että istuimme siinä lapseni kanssa rauhallisesti ja keskustelimme. Hän on jo reippasti yli 30. Taivas mihin tämä aika katoaa. Hän on kohta yhtä vanha kuin minä niinä kaikista vaikeimpina vuosina.

Minua ahdisti hetken menneet virheeni, kännissä tehdyt supernolot asiat. Juuri se 30++ periodi elämästäni kun kaikki oli pielessä ja kärsin monella rintamalla, parisuhteessa ja töissä. Annoin niiden tapahtumien hetken ahdistaa, eiväthän ne mihinkään koskaan katoa, itse minä olen pullot huulilleni kohottanut ja juonut liikaa sotkien muutenkin tulehtuneet asiat vielä perusteellisemmin. Sitten annoin asian olla. Olen antanut itselleni anteeksi kaiken. Siitä ilosta, että tallaan yhä täällä maanpäällä ja juurikin tässä tilanteessa. Jos menneet tolvailut ovatkin työntäneet minut liikkeelle tähän suuntaan, niin kiitos siitä. Siellä vanhassa en haluaisikaan olla, kumpa itseasiassa unohtaisin kaiken. Pääasia, että minä tiedän tehneeni kuitenkin moraalisesti väärin ja mutta myös saaneeni siitä rangastuksen, koska minut heitettiin pois suhteista ja piireistä.

Alkoholistin huono itsetunto. Ja minä olen niin onnellinen siitä, mitä minulla on ja miltä minusta noin ylipäänsä tuntuu, minulla on tällä hetkellä kaikki onni ja tavallaan myös tarmo, paitsi ei itsehillintää viinilipittämisen kanssa. Enkä minä jaksa olla itselleni vihainen. Vain yrittää suunnitella asiat niin, että selviäisin jalat kuivina kesän juhlista. 

keskiviikko, 18. huhtikuu 2018

Hapuilua

Työpaikan ikkunasta näen taas kerran kevään ihmeen. Aivan niinkuin vuodenajat seuraavat toisiaan uskollisesti, välillä viipyillen, niin minäkin toteutan elämääni itselleni uskollisesti, hapuillen. Suurin mysteeri kaikessa on se, että miksi minä, tässä iässä jo kai viisaimmillani ja tällä hetkellä niin hyvin väsynyt, en vain voi olla itselleni hyvä. 

Viime viikolla oli muutama tosi hyvä päivä. Tunsin kuinka selkärankani vahvistui ja kurotin kohti terveempää ja pirteämpää elämää. Cpap-laite tuuttasi happea ja se suorastaan kihelmöi aivoissani. Kurkusta uupui aamuisin sinne yleensä kertyvä räkä, jonka olen luullut johtuvan astmasta tai refluksista. Ihan parasta oli myös se, että refluksikin pysyi aisoissa, noin suunnilleen, jos ei oikein syönyt mitään, ilman lääkitystä. Tasapainoilua, mutta jees.Vain jalkoja särki. Mummojen tauti sekin, vaivasenluu, nivelrikko, näitähän näyttää nyt kertyvän kaikille ikätovereille. 

Viikonloppuna oli sitten likkojen bileet. Lähdin tasapainottelemaan, varoittelin jopa etukäteen ja koska niveletkin särki, ajattelin tulla suoraan kotiin vaikka muut intoutuisivatkin. Mutta muutaman viinilasillisen jälkeen aloitin minäkin kaikesta huolimatta juhlat. Ja sitten juhlinkin antaumuksella, koska samantien tuntui häviävän kaikki vaivat. Vesterisen laulun sanoin, "viina auttaa joka vaivaan". Kun kotibileistä loppui juhlajuomat, painoimme tietysti taksilla kirkolle ja loppuillan tanssin. Siis niillä samoilla jaloilla, joilla oli hankala kävellä parina edellisenä päivänä. Ja join viiniä lisää. Ja minulla oli Kivaa. Ja join lisää viiniä ja seisoin tupakkaringissäkin. Ja tanssin. Ja koska olen minä, en muistanut aamulla, miten lopulta päädyin kotiin. Mutta olen kiitollinen, että siellä olin ja se hiton cpap-laite vielä nenälläni. Vaikka olo oli suorastaan karmea. Helvetillinen närästys ja kipu ravisutteli koko ruuansulatuselimistöä. Onneksi ei kuitenkaan oksettanut. Jalatkaan ei tuntuneet kovin pahoilta. Aloin siis puhallella hiljalleen itseäni takaisin elämään. 

Mietin yhä pitäisikö minulla olla morkkis. Näen mieheni silmistä, miten hän vihaa tätä sairaskertomukseksi muodostunutta elämää ja sunnuntaina niin selvästi näki, miten edesautoin sen jatkumista. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se oli hapuilua. Minun ehkä piti vielä kerran ainakin kokeilla, miten käy. No huonosti, on vastaus. Ei minun tarvisi kokeilla toiste.Minun kuitenkin täytyy lakata valittamasta näitä kertyneitä vaivoja. Ainakin, jos haluan, että mieheni arvostaa minua. 

tiistai, 3. huhtikuu 2018

Palasin "arkeen"

Pääsiäisenä aloin toipua keuhkoputkentulehduksesta. Penisiliinikuurin aiheuttaman tosi väsymys ja kuoleman läheisyyden tuntu antoi periksi. Minusta alkoi oikeasti tuntua, että ehkä selviän vielä. Ja sitähän oltiin lomalla muutenkin, joten söimme ja kippistimme viiniä, pelasimme korttia ja kippistin viiniä, kävin saunassa ja join oluen, yömyssyksi jotain. Niin se pääsiäinen eteni. Päivisin oloni oli suorastaa hyvä. Verrattuna keuhkoputkentulehdukseen ja penisiliiniväsymykseen siis. Mitäpä pieni krapulaväsymys. En nyt sentään liikaa juonut, siis liikaa oman hyvin alkoholia sietävän kroppani kestokyvylle. Huokaus. Varsinkin pääsiäissunnuntaina, kun olin jo pohtinut, että pitäisikö tänään korkki, niin ei ....lähdimme kävelylle, aurinko paistoi terassille täydellä terällä, joimme muutaman siiderin ja siirryimme aurinkoiselta terassilta toiselle hiihtokeskuksessa, minä vaihdoin kuohariin ja nautin "todella" elämästä, iloisista ihmisistä ympärilläni ja siitä jumalaisesta auringosta . Pohdin miehellenikin, että mitä jos minut vain on luotu fiilistelemään elämääni viinin voimalla. Joku toinen hiihtelee, moni laskettelee ja minä, kylpylä-aamun jälkeen olen niin valmis afterskihin. Meillä oli erittäin mukavaa siellä humussa. Sitä kai se suurkulutuksen ja alkoholismin välinen harmaa maasto on. Sammiossa siis edelleen.

Sanomattakin on selvää, että nukuin viime yön hieman huonosti. Ja aloitin päiväni, etätöissä ja skype-palavereissa, muisti pätkien. Niin mukava loma ja paljon tapahtumia, kuka muistaa enää viime viikon surkeutta ja erilaisia kesken jääneitä tehtäviä. Olen kokoillut voimiani ja tarkistellut  ja jatkanut tehtävälistaani. Ajatellut, että en anna periksi vaikka hävettää ja tekisi mieleni kaivautua johonkin poteroon rauhassa pohtimaan elämän tarkoitusta. Ei itseään voi kuitenkaan paeta.  

maanantai, 26. maaliskuu 2018

Harmaata

Väsyneenä väsymyksen syytä on vaikea hahmottaa. Kehkoputkentulehdus sai kuitenkin perjantaina lääkäriltä diagnoosinsa ja uni maistui lopulta viikonloppuna niin, että ei minulla olisi ollut resursseja osallistua yhtään mihinkään pippaloihin. Minä nukuin ja yritin toipua. Enkä muuta olisi jaksanut vielä tänä aamunakaan. Niin minä olen sen sitten ajatellut, että nukun vaikka kevääseen saakka, jotta jotain jaksaisin. Teen sitten etätöitä ja tarvittavat hommat. Tietotekniikka mahdollistaa niin paljon. 

 

keskiviikko, 21. maaliskuu 2018

Isot bileet

Hirveän flunssan jälkeen ei jaksaisi yhtään mitään muuta kuin valoa, raikasta ilmaa ja unta.Viikonloppuna häämöttää isot ja merkittävät bileet. Mietin, että missä minulla menee se raja, jolloin osaan sanoa, että ei kiitos. Mitä kaikkea periksiantamista minulle itselleni merkitsisi se, että jättäisin koko bileet väliin tai ainakin jättäisin niille hyvästit aika varhain. Ja voisinko olla selvinpäin, koska en jaksa edes ajatella tilannetta, jossa muutenkin väsynyttä minua kohtaisi krapula. Hyvä. Se raja on tässä. Jos sanon sen itselleni ja säästän väsyneen mieleni siltä lisäväsymystä tuottavalta stressiltä, että pyörittelisin asiaa mielessäni koko loppuviikon. Vaikka herranjestas,tänään on taas jo keskiviikko ja viikonloppu on lähempänä kuin luulinkaan. Joka tapauksessa nyt näin. Lepään ja olen raitis aivan niin kauan kuin tunnen oloni pirteämmäksi. Vaikka siihen menisi koko loppukevät. Yhdet bileet tässä tapahtumien meressä eivät ole minkään arvoiset kokonaiskuvassa.