tiistai, 16. helmikuu 2021

Näitä päätöksiä on riittänyt

Piti tulla katsomaan oikein tänne, että milloin olen viimeksi kirjoittanut. Olen aika aallonpohjalla. Tämä suljettu aika on selkeästi pahentanut alkoholiongelmaani. Ei niinkuin sen voisi ajatella, että joisin useammin. Vaan niin, että kun viimein pääsen jonnekin, juon ihan käsittämättömän paljon. Itsetuhoisesti suorastaan. Sivistys on kaukana, kun pääsen kaatamaan luvalla, tai no miten senkään ottaa, viiniä lasiin. Välivesiä en tilaa tai en muista tilata. Ja aamulla herään muistamatta yhtään mitään loppuillasta. 

Koska isäni oli alkoholisti, joka porhalsi jopa pariviikkoisia putkia perheemme ilona, tiedän miltä se näyttää. Kun on ihan örvellyskunnossa, jankkaa samoja asioita ja ala-arvoistahan se on. Tiedän että olen samanlainen. Siskonikin on.  Voihan sitä yrittää huumorilla paikata se, joka ei muista. Mutta jokainen, joka sen joutuu kokemaan ei kyllä unohda, eikä naura. Paitsi me lapset joskus suruissamme.

No tässä kun taas olin niin maassa ja omatunto soimasi, ajattelin että jos hoitoon hakeutuisin sitten viimein. Sitten huomasin, että Minnesota-hoitokin oli tehnyt konkurssin. Mietin AA-kerhoa. Minähän käyn jo psykologilla, yritän käsittää miksi olen niin outo. Ehkä olen outo kun alkoholi on niin täkeää, että se toimii elämäni 4:nä koona. Sen olen tunnustanut: Kalenteri, kompassi, kartta ja kaverit. Nyt kun näitä on vähän tarjolla pandemiasta johtuen, yksikin riittää ja minä tipahdan ahneena ansaan. Eikä se mitään tarkoita, että hoen itselleni olevani alkoholisti tai alkoholiongelmainen, jos en edes yritä sitten mitään oikeasti tehdä. Miten tämä voi olla näin vaikeaa. Että aina päättää ja sitten jo unohtaa kaiken, varovaisuuden, välivedet, kohteliaisuuden, ihmisarvon ja nykyään varmasti myös paljon muuta. 

Miten surullista. Olenko nyt puoli vuotta vanhempi kuin isäni kuollessaan. Ei tämä hyvältä näytä. Miten saan naulattua seinään sellaisen päätöksen joka pitää? Täytyy löytää se väylä.

maanantai, 19. lokakuu 2020

Elämä alkaa voittaa

Aina vain väsyttää ja päädyn töiden alettua lopulta työterveyslääkärille pyytämään verikokeita. Monta oiretta ja vetämätön olo. On vaikea itse analysoida onko tämä ahdistusta, jokin sairaus vai vaan tämä aika. Verikokeet paljastavat ainakin taas alhaisen varastoraudan. Lääkäri ei koe viime kerrasta kohonneita sokeriarvoja hälyttävänä. No tuon raudanpuutteen itsekin kokemuksesta arvelin ja ryhdyin syömään lisärautaa jo kesäkuussa. Tilanne on minusta yhä huonompi, onko tämä varmasti sitä? Työterveysääkäri sanoo kuitenkin, että syö vielä lisää rautaa ja uusintakokeet joulukuussa. Jos ei auta niin sitten menet gynekologille. Tai menet jokat tapauksessa. Siis vaihdevuosivaivoja tai jotain sinnepäin epäilee. No tehdään niin. Löydän apteekista uudella tekniikalla valmistetun raudan ja vaihdan siihen. Niveliä kolottaa taas kun syksy tekee tuloaan ja hormoneita on muutettu. Löydän yhdeltä torilta, sellaisiakin yhä on vaikka Korona on mielestäni sammuttanut paljon, jonkun ihme inkiväärivoiteen kolotuksiin. Ostan sen ja alan voidella jalkoja.

Viikko sitten aloin nukkua pitempiä öitä ja unta olisi riittänyt vaikka kuinka. Minua siis väsyttää, mutta nukun myös yhtenäisemmin. En enää heräile vessaan neljä kertaa yössä ja kävele jalanpohjat arkana vessaan öisin. Minusta alkaa tuntua paremmalta.Jalkapohjiin ei satu kävellessä juuri lankaan verrattuna usean vuoden tuntemuksiin. No emme ole ehtineet myöskään juuri lenkille, eli iltakävelyt ovat pysyneet sellaisissa lyhyissä pyrähdyksessä. Olen syönyt uutta rautaa vasta kaksi viikkoa, Mikään ei kyllä niin nopeasti vaikuta. Inkiväärivoide on takuulla humpuukia, mutta ehkä jalkojen iltavoitelu tekee niille hyvää. Yritän pohtia asiaa, mutta en osaa.

Käyn ulkona siskoni kanssa. Huonolla omallatunnolla, koska Korona. Nautin kuitenkin innoissani viinistä ja Stand-upista. Viinistä tietysti liikaa. Kärsin krapulasta ja päätän taas kerran lopettaa juomisen. Krapula menee ohi ja yöuneni eivät kärsi siitä. Yritän miettiä syytä, mutta en keksi.

Kirjastosta on tullut taas palautuskehoitus ja tartun viimeinkin jo kesälomalla valitsemiini kirjoihin. Yhtäkkiä huomaan kiinnostuvani ja lukevani ja jopa nauttivani taitavasta tekstistä. Jaksan taas keskittyä. Uusin toistamiseen kirjat, jotka aikoinani kesäloman kynnyksellä huolella valitsin. Ehkä luenkin ne. Ymmärrän, että en ole lukenut kevään jälkeen mitään, koska en ole jaksanut keskittyä. 

Minusta alkaa tuntua, että elämä voittaa, vaikka ympärilläni Korona pahenee ja olen taas minäkin jäänyt etätöihin. Tästä päättelen, että ahdistukseni ja lamaantunut oloni ei liittynyt Koronaan. Että minulla ehkä sitten kuitenkin oli liian vähän rautaa elimistössäni. Ja että jollakin tavalla sekä huono uni, öinen vessassa juokseminen, kipeät jalkapohjat ja haluttomuus tehdä mitään(pelata golfia) liittyivät toisiinsa. Ja että niillä ehkä on tai ei ole sitten kuitenkaan mitään tekemistä alkoholin kanssa. Tai jonkun muun minun ominaisuuteni.  Sen nyt ainakin ymmärrän, että oma terveys on kullanarvoinen asia ja että jos nyt tuntuu taas hyvältä, yritän pitää tämän olotilan. Koska tämä tuntuu aika hienolta.    

perjantai, 28. elokuu 2020

Pakko oppia

Jos ryhdin kannalta pohtii syksyä, on jotekin selvää, että miehestäni on tullut ryhdikkäämpi. Hän urheilee enemmän (ilman minua) eikä (no tietenkään tänä aikana) käy viihteellä juuri lainkaan. Emme myöskään ole juoneet yhdessä koti-iltoina. Miltä se tuntuu?

Olen "kirjannut syömiseni" ylös ja kas olen keventynyt. Olen juonut kun on ollut suuri tarve. Kamppaillut useasti suuren tarpeen kanssa ja myöskin jättänyt ottamatta viiniä. Niin kun en ole itsekään oikein osannut selittää, mikä se syy juhlalle olisi muu kuin elämä ja oma himo. Ymmärrän, että sitä sisäistä alkoholistiani harmittaa säännöllisesti. Miten tylsää. Olet tylsistä ihan tylsin. Vihaan tätä olotilaa. 

Ei kai näille ajatuksille ja kamppailuille löydy kiertopolkuja. On altistuttava tylsyydelle, jotta voi löytää sen, mitä haluaa tehdä. En pysty hetkeäkään uskomaan, että jatkan ikuisuuksiin yksinäisiä koti-iltoja jolloin tuijotan tv:stä "Murha Sandhamnissa"-tyyppistä pehmodekkaria ja kadehdin Noraa, joka istuu kauniilla Tukholman saariston kalliolla viinilasillinen kädessään komeassa (?) miesseurassa ja on kaunis ja fiksu ja ratkoo toisella kädellä rikoksia. Tittytainment. Sentään voimistelen ja venyttelen siinä tv:n edessä, yleensä sauvakävelyltä palanneena. Dippaan porkkanaa ja varsiselleriä kermaviili Ranch-dippiin. Minä siis yritän.

Olen epävarma. Sehän on selvä. Tätä maailmaa en tunne. Eikä kyllä kukaan muukaan. Meidät on pysäytetty. On ollutkin parempi pysähtyä ja miettiä, että jos teoriassa päiviä olisi jäljellä vaikka 180, miten ne haluaisi viettää. Miten monen niistä minä haluaisin viettää viinipäissäni musiikkia kuunnellen ja aamusta päänsärkyä potien? Se ei äkkiä oikein tällaisena  skenaariona houkuttele. Yksin sitä ainakin on paha tehdä. Määrittelin joskus alkoholistin yksin juovaksi. Olen tehnyt sitä välillä tänä kesänä. Halunnut vain ottaa lasillisen, kaksi, kolme. Mies kun näköjään haluaa viettää ne "viimeiset" päivänsä pelaten golfia ja tennistä. Minä ymmärrän häntäkin. Hän pitää urheilusta ja kilpailusta, kehittyykin. Minä en mitään näistä. Jokainen pelini on yhtä huono kuin edellinen. Miksi vaivautuisin kentälle usein. Haluaisin tehdä jotain, joka tuottaa minulle iloa, ei ärsytä. Sauvakävellessä happi virtaa ja jalat liikkuu, tuntuu kivalta. Kaipaan myös vesijuoksua. Tämä oli tämä kesä. Erilainen kokemus. Nyt ei voi puhua elämäni parhaasta kesästä. Mutta johonkin kaikki joka tapauksessa loppuu.  

keskiviikko, 22. heinäkuu 2020

Väsynyt kesä

Arvata saattoikin, että omituisen kevään jälkeen voi tulla vain väsynyt kesä. Tuntuu, etten mihinkään innostunut todella ja kaipasin vain lepoa ja katselin Suomen luontoa. Alanko tulla vanhaksi? Olenko sairastunut? Miksi en saa päätäni nyt tyhjennettyä ja kykene nauttimaan asioista, joista ennen pidin. Ehkä se on sitä, että päässä risteilee liian monta kysymystä omasta tulevaisuudesta. Ehkä se on sitä, että seuratessani lapsian pienten lapsiensa kanssa ja hoitaessani noita murusia, hiki vaan pyrkii otsalle vaikka ihania ovatkin. En millään jaksaisi olla pienten lasten äiti. Miten ihmeessä olen josku selvinnyt kaikesta, vielä lähes yksinhuoltajana?

Turhia ajatuksia. Voisin vapauttaa itseni ajattelemasta ja vaan elää. Olla ja hengittää. Ottaa vastaan päivän kerrallaan, niinkuin yli 70-vuotiaat. Vapauttaa tilaa työasioille, joita pitää yhä kuitenkin ajatella. Minusta tuntuu, että minua rasittaa se, että joudun työskentelemään täällä kotona. Olen varma, että palautuisin työkuntoiseksi paremmin, jos saisin voimaa muulta yhteisöltä. Siis jos kaikki olisivat töissä ja keskusteltaisiin kahvilla ja ruokatunneilla. Mieheni selvää paljon paremmin, koska hän käy tekemässä työnsä työpaikalla. MInä, jolla ei ole omaa työpistettä, olen ollut kotitoimistolla koko kevään. Käytännössä jostain tammikuun lopusta saakka. Uuvuttavaa, vaikka töitä olisi paljon tai vähän. Kaikki on kuitenkin oman pään sisässä. Sitähän se on. Ja kesällä en päässyt varmuuteen siitä, millaiseksi maailma on muuttumassa ja taas uuvutti. 

Muutenkin huomasin, että kesä oli shokeeraava. Väsyneelle on alkoholi huono lääke, olin jokaisen viininlipittämisen jälkeen vielä väsyneempi. Vain lapsenlapset saivat elämäniloni liikkeelle ja jaksoin helposti nousta ja elää. Eli voisko tämä uupumus nyt olla myös sitä, että tarvitsen elämälleni tarkoitusta. Siksi ei riitä raha. Siksi riittää pienten rakkaus. Oman mieheni rakkaus on näännyttävää, koska hän haluaa kokoajan urheilla. Aina golfia tai muuta toimintaa. Minusta tuntuu, että että en millään jaksaisi pysyä mukana ja sitten minua alkaa harmittamaan. Nyt, tässä reilun viidenkympin iässä on alkanut näymään mielestäni ärsyttävän selvästi se, että on 3 vuotta vanhempi, en ole koskaan harrastanut mitään urheilua vain hyötyliikkunut ja käynyt kävelylenkeillä. Alan olla täydellinen alisuoriutuja myös suhteessamme suhteessa yhteiseen tekemiseen. Tämäkään ei ole ihme, sillä tänä Koronakeväänä kaikki muut harrastukset ja kurssit, joista pidän ovat jääneet. Hyötyliikunta rajoittuu kaupassakäyntiin ja uimahallit aj kuntosalit ovat olleet meille riskiryhmäläisenä pannassa. Toivottavasti syksy tuo harrastusten valon elämääni.

torstai, 11. kesäkuu 2020

Elämäni suuret pettymykset ja luonneviat

Jo nuorena olin järkyttynyt, kun huomasin että minun oli vaikea olla rehellinen ja innostunut, vaikka kuinka yritin. Aikuisethan pitivät sellaisista nuorista. Olisin minä niin halunnut olla. Vaan ei, en sitten kuitenkaan saanut aikaiseksi. Silloin tällöin jaksoin esittää, nimenomaan esittää, mutta usein miten en.

Se tuntui suorastaan luopiomaiselta, että saatoin keplotella ja etsiä helpointa mahdollista kohtaa ylittää este kun toiset puursivat sen parissa. Olisihan se ollut kunniakkaampaa saavuttaa jotain kunnon yrityksen jälkeen. Liian usein löysin helpomman tavan suoriutua tehtävistä ja saavutin kaikenlaista. Silloin minusta tuntui että olin huijari, jos minua siitä kiiteltiin. Ei ihme, että tällä luonteella jätin kaikki ne asiat, joissa en löytänyt helpompaa tapaa saavuttaa kehitystä. Kuten urheilun. Nykyään kuitenkin tiedän, että on olemassa diagnoosi Huijarisyndrooma. MInä taidan vähän kärsiä siitä. Olen aina tainnut.

Tunsin hyvin voimakkaasti, että minulle oli jo annettu aika paljon ja minun oli vaikea pyytää lisää, koska täytyihän muillekin jättää. Sitä en tiedä, että mihin tämä tunne perustui. Siihenkö, että olin syntynyt Suomessa ja en nähnyt nälkää, että pärjäsin koulussa ja osasin olla kiero? Vai oliko tämä osa jotain Huijarisyndrooman oireita, tunne, että mitä minä tässä yritän tuota paikkaa hakea, koska joku sen oikeasti ansaitsee.

Minusta tuntui, että olin usein äänessä ja usein esillä. Tykkäsin käydä näytelmäkerhossa, pianotunneilla, kuorossa ja lausua. Ihan liikaa. Enkä niitä mitään kuitenkaan kunnolla osannut. Kunhan ilokseni laulelin. Varoin siis olemasta liikaa esillä. Ikävähän sellaista on kuunnella. Joopa joo, minullekin mysteeri, miksi jokainen ei saisi toteuttaa itseään niin kuin parhaalta tuntuu.Miksi pitäisi ennakoida toisten naurua tai kärsimystä? 

Minua kiusattiin yläkoulussa välillä julmasti. Ne oli ne samat tyypit kaikkien kimpussa, en ottanut sitä henkilökohtaisesti. Se että en onneksi tuntenut ansaitsevani sitä, kertoi ehkä minusta lisää. Ajattelin, että kiusaajat ovat niitä typeryksiä, kateellisia ja idiootteja. Yritin etsiä kiusaajista kohtia, joita voisin tökkäistä tarkoituksella ja antaa siis takaisin samalla mitalla. Minun oli aikuisena vaikea hyväksyä että kiusaajat olisivatkin olleet vähäosaisia ja ongelmaisia, joita olisi pitänyt auttaa. Miksi ihmeessä? Tänään, nyt ja tällä elämänkokemuksella alan hämärästi ymmärtää tämän ja senkin, että myös minulla oli tilanteita, joissa olisin tarvinnut apua.

Osasin kyllä olla itsekin myös ilkeä, ja satuttaa tarkoituksella, mikä tietysti tuntui halpamaiselta. Jos vähänkin kuuntelet ihmistä, hänestä löytyy kaikki. Joskus tosin mietin, että voin olla väärässä. Omille lapsilleni olen aika sokea. En halua satuttaa. Mutta joskus lipsahtaa tarkoituksella, jos on riita. Haluaako kukaan kuulla itsestään totuuksia. Ovatko ne edes totuuksia? Miten antaa kehittävää palautetta nätisti, jos sitä on pakko antaa?

Kaikki on aina niin suhteellista. Omatunto puhtaana olisi kiva elää, mutta ei se vaan onnistu. Itseään olisi kiva hallita, mutta ei sekään onnistu.