perjantai, 15. toukokuu 2020

Puristaa

Lomautuspäivä. Perjantai. Puristaa, kun mihinkään ei pääse illallakaan. Istun kotona ja kuuntelen musiikkia. Mietin, että kuluukohan viikonloppu taas kävelyllä käyden ja joudunkohan pelaamaan golfia. Puristaa vielä enemmän. Olen syksyyn saakka lomautettuna 2 päivää joka viikko. Ei silti, minua väsyttää kokoajan ja en minä jaksaisi töitä tehdäkään joka päivä. En niitäkään joita tulee. En kykene keskittymään tarpeeksi. Mietin onkohan minulla alkanut jo joku aivosairaus, vaikka vanhuuden dementia. Yritän etänä kuulostella muita ja pohtia olenko ainut jota puristaa.

Mieheni nukahtaa iltaisin tv:n ääreen, on siis yhtä väsynyt kuin minä. Se taitaa olla tämä ikä. Aina minä olen rakastanut työssäni juuri sitä, että asiakastapaamiset tuovat vaihtelua. Nyt tapaan kaikki etänä. Puristaa katsella ihmisiä videoyhteyksien takaa. Haluaisin tavata livenä. 

Lapset ja lapsenlapset käyvät kylässä, pyydän tulemaan  ja nautin, vaikka väsyttää. Tunnen huonoa omaatuntoa vanhuksien suhteen, niiden vanhempien sukulaisten, joita on kehotettu olemaan sisällä, eristäytyneenä ja jotka vielä tottelevat. Alan ymmärtää että rikon kehotuksa tavatessani perhettäni. Uudeltamaaltakin. Katson kotikuntani korona-lukuja ja näen että ne eivät ole muuttuneet mihinkään kahteen kuukauteen. Minusta tuntuu vähitellen, että kaikki rajoitukset alkavat olla turhaa. Olen erittäin iloinen kun niitä aletaan purkaa ja lapset pääsevät kouluun. Vaan vanhukset jäävät yhä koteihinsa. Se harmittaa yhä enemmän. Luen lehdestä että Espanjassa on vasta testatuissa 5%:lla vasta-aineet ja alan epäillä, että Korona ei tartu ihmisiin, muuta kuin siihen 5-10%, joista osa sairastuu kovasti. Puristaa kun on niin ikävä jonnekin entiseen, joka ei koskaan kai palaa.

Alan ymmärtää, että jos kuulisin, että jossain on livekonsertti, salakapakka, tanssit tai jotain muuta laitonta ryhmäytymistä, minä haluaisin mennä. Vaikka korona riippuisi kuin miekka pääni päällä. Minusta alkaa tuntua, että minä eläisin mieluumin kuin odottaisin, että tämä menee ohi. Alan ymmärtää, että minä en koe "eläväni" istuessani tässä läppäri sylissä ja odottaen tavallista perheiltaa ja kävelylenkkiä. Ikuisia televisia-sarjoja. Väsymys painaa suunnaattomasti minua. Auttaisikohan edes rautakuuri? Miten tämä on näin pahaksi yltynyt? 

 

 

 

maanantai, 6. huhtikuu 2020

Yksinkertaisen elämän onni

Minulle on tehnyt tavallaan hyvää tämä elämän rauhoittuminen pandemian rajoituksien vuoksi. Sisäinen pakko osallistua ja olla menossa on poissa. Voi aamulla loikoilla sängyssä oman kullan kainalossa. Ei ole niin kiire sauvakävelylenkille, koska se on koko päivän aurinkoinen kohokohta ja ainoa merkittävä tapahtuma. Se kannattaa säästää päivän lämpimimpään hetkeen. Kannettiin älytelevisio yläkerran makuuhuoneeseen ja katsotaan nyt makuulla suoratoistopalveluista sarjoja ilman huonoa omaatuntoa. Miten rentouttavaa. 

Olen huomannuut, että koska olen jatkuvasti kotona ja syvällä ajatuksissani, touhuan jotain pientä ja olen alkanut ajatella paljon ja jopa keskustella äitini kanssa. Viime syksynä kuolleen äitini viimeisten vuosien kärsimys ja kaikki negatiivisuus ovat poissa. Poissa ovat myös äitini kitkerät teinivuosieni kommentit. Ymmärsin viimein, että itseasiassa, ne kamalimmat vuodet, jolloin hän oli aika paha, hänen täytyi kärsiä niistä varhain alkaneista vaihdevuosistaan, juopon miehen vierellä vielä, joista minäkin aloin sittemmin kärsiä. Mielessäni elävä äiti on joku muisto lapsuudestani. Varmaan hän, josta tulee SE kultainen muisto. Ja minä kun ihmettelin, kun äitini kertoi viimeisenä kotivuotenaan, miten hän aamuisin miettii ensimmäisenä, että jokohan äiti on herännyt. Yritin silloin ymmärtää mieleni pohjukassa hänen ja lestadiolaismummoni suhdetta, joka saa hänet nyt ajattelemaan äitiään. Taantunut ressukka lapsuuteensa pohdin. En ymmärtänyt alkuunkaan moisia harhoja. Vaan eihän tähän kauaa mennyt. Vain kaksi vuotta ja tiedän, mitä hän tarkoitti. Ehkä äiti siirsi sillä viimeisellä selvällä hetkellä,  kadestä pitelyllä syksyllä minuun jotain. Ehkä se muisto nyt lohduttaa minua, kun maailmassa on vaikeaa ja lapsi minussa on hädissään.

Toinen muisto, joka tunkee nyt esiin, on muistot työttömyysvuodeltani, jolloin asuin vieraalla paikkakunnalla. Tunsin silloin paljon huolta tulevasta, omasta työllistymisestäni ja itsetuntoni oli koetuksella, mutta samalla siitä jäi jälkeen lämpöinen muisto. Mihinkään ei ollut oikein rahaa, mutta kekseliäisyys ja perhe-elämä kukoisti. Nautin siitä mitä oli. Lapsenhoidosta, nuorempi oli 4-5 vuotias touhuaja  ja vanhempi jo koulussa,  ja miehestäni, joka opiskeli. Oli kerrankin jokas päivä kotona, niin, silloin se tuntui vielä kivalta. Hänhän oli niin monta vuotta, kaikki aiemmat vuodet, poissa viikot. Olimme silloin hetkeksi muuttaneet opiskelupaikkakunnalle. Kaikki muuttui sittemmin. Mutta nuo maagiset 8 kk ovat jääneet hyvinä mieleeni.

Minulle siis sopisi vaan olla ja elää ilman sen kummempia tapahtumia ja kilpailuja. Nautin niin yksinkertaisista asioista. Ahdistavien asioiden keskelläkin. Ainakin niin kauan, kun olen terve.

maanantai, 9. maaliskuu 2020

Tasapainoa haetaan

Viime kerralla pähkin tuota työmatkaa ja kiukuttelin siitä. Minä lopulta jaksoin itseni kiukuttelua muutaman päivän ja sitten kirjoitin taas tavoitteet uusiksi. Huokaus. Yksi elämähän tässä on. Päätin, että kotona ei tissutella, mutta ystävien ja kavereiden kanssa saa. Lopulta työmatka olikin hyvinkin viinipitoinen ja ....mukava. Sanoisinko elämänmakuinen.

Työmatkan jälkeen olen pitäytynyt siinä, että kotiin ei osteta juotavaa. Sen sijaan jos on tapahtumia niin niihin voi osalllistua. Olemme käyneet myös naisporukalla afterworkilla perjantaisin jo kolme kertaa. Kaksi niistä on sujunut hyvin, kohtuudella. Yhden kerran lähti pahasti käsistä ja sainkin kokea tosi pahan krapulan. Yritän siis yhä oppia. Toivon kuitenkin, että kotitissuttelun lopettaminen saa aikaan paljon. Joinhan minä juuri kotona säännöllisesti ja paljon. 

Minua on hiukan ihmetyttänyt se, että vaikka puntari näyttää taasen hieman vähemmän 78,2 kg aamuisin, olen aina vaan yhtä pyöreä. Luulisi, että viime kesän 85 kg lukemista tämä muutos näkyisi. Mutta ei se näy. Totuuden nimissä minusta myöskään lihomiseni ei oikein näynyt minulle itselleni. Olen sen mallinen että olen aina pyöreä ja kasvoni ovat kulmikkaat. Mutta ei se mitään. Teen kyykkyjä ja nautin siitä, että se on ainakin helpompaa.

Myöskään uneni eivät ole juurikaan muuttuneet. Viinillä käynnin jälkeen nukun yleensä kuin tukki aamuun saakka, mikä on niin mahtavaa. Ilman viinejä heräilen yössä 1-3 kertaa käymään vessassa. Minä olen sellainen, olen tottunut siihen. 

Kevät alkaa pilkistää taas ja se tuntuu helkkarin hyvältä. Viime päivät olen miettinyt pitääkö tuosta Korona-viruksesta olla huolissaan vai ei. Minullakin on valmiiksi tilattuja matkoja ja lapsillani myös. Lukuisia keuhkoputkentulehduksia sairastaneena astmapiippua jokapäivä käyttävänä henkilönä, jolla on jo ikääkin, en haluaisi sitä virusta itselleni. Karanteenissa olevia henkilöitä on jo tässä lähistöllä ja samoin työpaikan lähellä. Todennäköisesti olen viime viikolla liikkunut samoissa paikoissa mm. kirjastossa, lähikaupassa ja lounasruokalassa, kuin sille altistuneet sittemmin karanteeniin siirtyneet. Kävin myös viikonloppuna turistien keskella jonottamassa, samoin kuin edellisenäkin. No, tällä viikolla varmaan selviää taas lisää. Kantsiikohan lähteä ostamaan hernekeittoa ja näkkileipää vähän suuremmat määrät ja jäädä lopulta hetkeksi kotiin kokonaan. 

perjantai, 17. tammikuu 2020

Vieroitusoireita

17 päivän jälkeen koen selvästi tylsistymistä, joka pitäisi ratkaista. Elämä ei voi olla vaan töitä ja illan harrastuksena kävelylle lähtö, sali tai TV-sarjat. Tympäisee ja kovasti. Kiukuttelin eilen koko illan miehelleni.

Tylsistymisestä kumpuaa luovuus. Kun ei ole pieniä lapsia. Ei iltavelvollisuuksia. Vaan vapaus. Niin mitä sitä tekisi, kun on valittavana koko maailman harrastukset, sen kun valitsee ja vie itsensä paikalle.Kunhan harrastuksen voi kohdata ilman päihteitä. 

Minua kiukuttaa ehkä työmatkakin jonne olen lähdössä. Harmittaa se, että minulla ei ole mallia sille, miten sen iltariennot voisi kohdata ilman päihteitä.Harmittaa jos en selviä niistä raittiina. Pelottaa, että jään sivuun ja olen kaikista aivan kuolettavan tylsä tyyppi.  

Positiivisia asioita: 1. Ehkä varpaiden tunnottomuus on hiukan lientynyt. Kyllä vaan, yksikään varvas ei ol kokonaan tunnoton eli puutunut.  Minulla ei ole diabetesta, joten googlailun tuloksena olenkin epäillyt, että josko kehitän itselleni paitsi vaivasenluusta myös alkoholista johtuvia ääreishermovaurioita. 2. Ehkä tuntui tänään, että farkut solahtivat helpommin päälle kuin viimeksi kun niitä käytin. En tosin ole mitannut vyötärön ympärystäni.

Ihmissuhteet: Minua kyllästyttää myös ihmiset, tietysti koska olen ärtynyt. Olen myös aika avoimesti hakenut raitista suuntaa ja pohtinut alkoholinkäyttöä. On vaikeampi livetä takaisin kun silloin moni toteaa, että lopetit sitten tipattoman. Ehkä voisin hetken olla yksin ja pohtia itseäni. Olen oikeastaan aika nolo ihmisten kanssa. Minulla on aivan liikaa kiinnostusta sanoa ihan joka asiaan jotain kommenttia. Voisinko itse olla vaan hiljaa ja kuunnella muita?

Minun täytyy joka tapauksessa luoda kyllästymisellle joku muu purkautusmiskanava kuin kuntoilu, joka on niin puuduttavan tylsää. Tai en pidä itsestäni? Vanhenemisesta? Siitä että koko ajan väsyttääkin. Miten kuntoilu voisikaan olla kivaa kun koko ajan väsyttää.

keskiviikko, 8. tammikuu 2020

2020, en halua toistaa itseäni vuosikymmenestä toiseen

Yhden viikonlopun aikanakin ehtii nauttia uuden vuoden lupauksesta, muun muassa ostaa kymmenen kerran yhdistelmäkortin salille ja uimahalliin ja huhkia pakaralihaksensa jumiin. Yhtään en kaivannut viiniä, vaan suorastaan ihmettelin, mikä tässä nyt olikaan niin vaikeata. Olla raitis ja harrastaa liikuntaa. Hyvä juttu. Kysymys lieneekin, että miten tunne pidetään. Miksi se hiipuu ja häipyy kuin pieru Saharaan, yleensä?

Mutta ei kai se mitään. Otetaan häiriintyneesti irti tästä tunteesta kaikki mahdollinen ja uskotaan hetkeen. Elämäähän tämä kaikki on. Vuosi taisi sitäpaitsi kääntyä isäni viimeiselle vuodelle. Hän eli omaa viinan paikoitellen värittämää elämäänsä jonnekin heinäkuulle. Minun elämässä mitattuna siis. Jos tämä jotenkin kierosti ajateltuna olisi myös minun maalisuorani, niin miten haluaisin sen juosta? Mahdollisimman hitaasti. Rakkauteen painautuneena ja niin, yhtään hetkeä en haluaisi varmastikaan sumentaa. 

Mietimme mieheni kanssa sitäkin, että millaisia olisimme raittiina, miten elämä muuttuisi, jos juhlinta jäisi pois. Voiko raittina juhlistaa mitään? Onko aamuherätys ilman illan juhlintaa juhlaa. Onko se, että on vaihtoehtoja valita tekemisensä, koska ei ole krapulaa, lopulta juhlaa? Mitenkäs lomamatkat. Mitä tekisit lomalla, jos missäään ei olisi viiniä, jonka kanssa pysähtyä istuskelemaan.

Tammikuun lopulla koittaa työmatka. Voiko työmatkalla, jossa juhlitaan vuoden menestyksiä, juhlia niitä muiden mukana ilman alkoholia. Voiko näin alkoholin kanssa lutraava henkilö kuin minä juoda shampanjaa vain yhden lasillisen ja jättää siihen? Jos näin tekee onko silloin vielä raitis? Kuka minun sisälläni tekee valinnat ja asettaa onnistumisen rajat? Kenelle elämääni selostan?

Eikö minun pitäisi olla uskollinen vain itselleni. Enkö minäkin olisi ansainnut jotain uutta. Kokemuksen, joka ei ehkä koko ajan tunnu hyvältä, mutta jonka vuoksi olen kuitenkin kirjoittanut tätäkin blogia jo vuosia. Olisin minä.