perjantai, 15. kesäkuu 2018

Sammiosta Parhaaseen elämään

Vaihdoin tänään blogini nimen. Vaihdoin myös nimimerkkini Punkku&Valkkarista Hymyksi päivässä. Syy selviää edellisestä pohdinnastani. En jaksa hiostaa itseäni enää yhtään. Olen mina ja minulla on vain tämä yksi, siksi myös paras elämäni. 
Viikko on ollut ihan yhtä haastava kuin aina keväisin koen elämäni olevan. Ennen vuoden katkaisevaa kesälomaa, ovat eväät töissä lopussa ja tunne on lähes kuin olisin kokonaan väärässä työssä. Jos ei riittämättömyyden ja ärsyynnyksen tunne olisi tuttu jo aiemmilta lukuisilta vuosilta, olisin epätoivoinen. Mutta minä tiedän, että loma selkiyttää taas ajatukset. Palauttaa niin sanoakseni ruotuun. Syksyllä olen todennäköisesti iloisesti yllättynyt (sarkasmia), että minulla on työpaikka, johon palata ja yritän keksiä miten työtäni tekisi hedelmällisemmin. Mutta tänään olen vielä kriisissä. Aamukammassa on 4 piikkiä jäljellä ja kahvitunnilla kirjoittelen tällaisia ajatuksia sen sijaan, että viettäisi kahvitunnin kollegojeni seurassa. En meinaan enään oikein jaksa. 
Sitä mukaan kun olen ärtynyt, olen lisännyt iltoihin muuta aktiviteettia kuin TV-sarjojen katselua. Jos en ole tyytyväinen työ-minääni niin ainakin saan purettua ärsytystä väsyttämällä itseni. Jolloin en todennäköisesti valvo öitäni pohtien miksi olenkaan väärällä alalla vielä tämän ikäisenä. No ei ihan kuulosta kuitenkaan parhaalta elämältä, miettii nyt lukija. Joo tiedän, mutta ei ole vaihtoehtoja. Jos olet ainoa, olet myös paras. Eikä siltikään jokainen hetki paista aurinko. No itse asiassa, tänä keväänähän me olemme nähneet mitä tapahtuu kun aurinko paistaa liikaa. Jokapaikka janoaa sadetta. Sellaista elämäkin on. Hyvä hetkeä osaa arvostaa, kun ensin kahlaa, tai no ei tässä nyt missään riittämättömyydessä kahlata. Oon vaan odottavalla kannalla. 

torstai, 7. kesäkuu 2018

Lokero

Tuli mieleeni, että olenko lokeroinut itse itseni kirjoittamalla Sammioon. Olen seurannut somessa käytävää keskustelua ja nähnyt hyvännäköisten ihmisten voihkivän läskeistään, tuntevan alemmuutta ja vaikuttavan suorastaan vainoharhaisilta kanssaeläjiensä toimia kohtaan. Miksi he kuvittelevat olevansa läskejä? Ai niin, ihannepainolle on konkreettinen mittari ja terveydenhoitaja tai joku muu auktoriteetti kyllä ilmoittaa jossain lukemattomista tarkastuksista, että painoa pitäisi pudottaa. Pitäisi, vaikka sinusta tuntuu, että kaikki on hyvin. Ja pian sinusta ei enää tunnu hyvältä ja arvostetulta. Sinussa on stigma ja ajattelet sitä aina kun joku katsoo sinua. Koko elämäsi pyörii pian stigman ympärillä. Katoat itseltäsi. Siltä se ainakin minusta näyttää, kun luen tuntemattomien ihmisten juttuja ja katson kuvia.
Ihan samahan se on tämän alkoholinjuonnin kanssa. Siitä tulee terveydenhuollosta noottia ja keräät liikaa pisteita AUDIT-testeissä. Okei, tietysti syystäkin, onhan se erittäin epäterveellistä,tuleehan sitä myös mokailtua ja viinasta niitä turhia kaloreita kertyy. Mutta kun oon nyt alistunut kirjoittamaan viestejä Sammiosta, itkenyt samoja asioita jo vuosikaupalla enkä osaa näköjään juomistani lopettaakaan, pitäiskö sitä voihkeesta vain päästää irti. Siitä ajatuksesta, että tälle jotain täytyisikään tehdä. Mitä jos olisin vain.

Hei, minä tässä. Olen kyllä alkoholisti, mutta käyn töissä ja minulla on riittävä palkka.Olen siitä hyvin ylpeä, että minulla on työpaikka. Olen ollut elämässäni kahteen otteeseen työtön. Pidän erittäin merkittävänä sitä tosiasiaa, että löysin molemmilla kerroilla töitä itse, sillä työttömyys on työnhaussa niinikään stigma. On ollut huomattavasti helpompi löytää töitä, kun on työpaikka. Minulla on parisuhde ja ihana mies, joka kannustaa minua. Olen taistellut toisenlaisenkin miehen kanssa, joten olen tästä nykytilanteesta hyvin kiitollinen ja innostunut. Minä nimittäin olen se sama nainen. Ensimmäinen mieheni kypsyi minuun täysin. Minulla on kokoajan sellainen pelko, että myös tämä nykyinen mieheni tekee niin. Mutta hän ei näytä pelkäävän itsenäisyyttäni, alkoholia ja suunnittelee kanssani tulevaisuutta. Tällä hetkellä ensi kesää siis. Minulle on tämän mukavuudenhaluisen, janoisen elämäni aikana tapahtunut paljon. Suurimmasta osasta olen huippu ylpeä, sillä olen jo kauan tiennyt olevani alkoholisti. Sanotaan, että alkoholismi on sairaus. Joo minulla on se ja myönnän sen kaikille jos asiasta tulee puhe. Se on parempi, sillä minua väsyttää salata ongelmiani. Hoidan sairauttani kannustamalla itseani elämään muutakin elämää, kuin alkoholiin liittyvää. Joskus, olen todella innostunut muusta elämästä ja toivon, että jatkuisipa tämä kauan. Sairauteeni kuuluu kuitenkin se, että ehkä eniten tunnen eläväni nousuhumalassa. Olen miettinyt tätä asiaa ja tullut lopputulokseen, että on se kuitenkin hienoa, että tunnen eläväni. Että on hetkiä, jolloin minulla on aikaa oikein tunnustella elämää. Ei elämänääni rajaa Sammio, näen auringon ja tunnen tuulen. Jos en paranekaan niin ainakin hymyilen tänään.

perjantai, 11. toukokuu 2018

Toisinpäin

Aamulla herään kohmeloon ja harmittaa. Tällä viikolla helatorstai toi mukanaan viinitonkan ja illat kuluivat sitä lipittäessä. Olen surullinen siitä, että siirrän tätä mallia lapsilleni. Iloinen siitä, että istuimme siinä lapseni kanssa rauhallisesti ja keskustelimme. Hän on jo reippasti yli 30. Taivas mihin tämä aika katoaa. Hän on kohta yhtä vanha kuin minä niinä kaikista vaikeimpina vuosina.

Minua ahdisti hetken menneet virheeni, kännissä tehdyt supernolot asiat. Juuri se 30++ periodi elämästäni kun kaikki oli pielessä ja kärsin monella rintamalla, parisuhteessa ja töissä. Annoin niiden tapahtumien hetken ahdistaa, eiväthän ne mihinkään koskaan katoa, itse minä olen pullot huulilleni kohottanut ja juonut liikaa sotkien muutenkin tulehtuneet asiat vielä perusteellisemmin. Sitten annoin asian olla. Olen antanut itselleni anteeksi kaiken. Siitä ilosta, että tallaan yhä täällä maanpäällä ja juurikin tässä tilanteessa. Jos menneet tolvailut ovatkin työntäneet minut liikkeelle tähän suuntaan, niin kiitos siitä. Siellä vanhassa en haluaisikaan olla, kumpa itseasiassa unohtaisin kaiken. Pääasia, että minä tiedän tehneeni kuitenkin moraalisesti väärin ja mutta myös saaneeni siitä rangastuksen, koska minut heitettiin pois suhteista ja piireistä.

Alkoholistin huono itsetunto. Ja minä olen niin onnellinen siitä, mitä minulla on ja miltä minusta noin ylipäänsä tuntuu, minulla on tällä hetkellä kaikki onni ja tavallaan myös tarmo, paitsi ei itsehillintää viinilipittämisen kanssa. Enkä minä jaksa olla itselleni vihainen. Vain yrittää suunnitella asiat niin, että selviäisin jalat kuivina kesän juhlista. 

keskiviikko, 18. huhtikuu 2018

Hapuilua

Työpaikan ikkunasta näen taas kerran kevään ihmeen. Aivan niinkuin vuodenajat seuraavat toisiaan uskollisesti, välillä viipyillen, niin minäkin toteutan elämääni itselleni uskollisesti, hapuillen. Suurin mysteeri kaikessa on se, että miksi minä, tässä iässä jo kai viisaimmillani ja tällä hetkellä niin hyvin väsynyt, en vain voi olla itselleni hyvä. 

Viime viikolla oli muutama tosi hyvä päivä. Tunsin kuinka selkärankani vahvistui ja kurotin kohti terveempää ja pirteämpää elämää. Cpap-laite tuuttasi happea ja se suorastaan kihelmöi aivoissani. Kurkusta uupui aamuisin sinne yleensä kertyvä räkä, jonka olen luullut johtuvan astmasta tai refluksista. Ihan parasta oli myös se, että refluksikin pysyi aisoissa, noin suunnilleen, jos ei oikein syönyt mitään, ilman lääkitystä. Tasapainoilua, mutta jees.Vain jalkoja särki. Mummojen tauti sekin, vaivasenluu, nivelrikko, näitähän näyttää nyt kertyvän kaikille ikätovereille. 

Viikonloppuna oli sitten likkojen bileet. Lähdin tasapainottelemaan, varoittelin jopa etukäteen ja koska niveletkin särki, ajattelin tulla suoraan kotiin vaikka muut intoutuisivatkin. Mutta muutaman viinilasillisen jälkeen aloitin minäkin kaikesta huolimatta juhlat. Ja sitten juhlinkin antaumuksella, koska samantien tuntui häviävän kaikki vaivat. Vesterisen laulun sanoin, "viina auttaa joka vaivaan". Kun kotibileistä loppui juhlajuomat, painoimme tietysti taksilla kirkolle ja loppuillan tanssin. Siis niillä samoilla jaloilla, joilla oli hankala kävellä parina edellisenä päivänä. Ja join viiniä lisää. Ja minulla oli Kivaa. Ja join lisää viiniä ja seisoin tupakkaringissäkin. Ja tanssin. Ja koska olen minä, en muistanut aamulla, miten lopulta päädyin kotiin. Mutta olen kiitollinen, että siellä olin ja se hiton cpap-laite vielä nenälläni. Vaikka olo oli suorastaan karmea. Helvetillinen närästys ja kipu ravisutteli koko ruuansulatuselimistöä. Onneksi ei kuitenkaan oksettanut. Jalatkaan ei tuntuneet kovin pahoilta. Aloin siis puhallella hiljalleen itseäni takaisin elämään. 

Mietin yhä pitäisikö minulla olla morkkis. Näen mieheni silmistä, miten hän vihaa tätä sairaskertomukseksi muodostunutta elämää ja sunnuntaina niin selvästi näki, miten edesautoin sen jatkumista. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se oli hapuilua. Minun ehkä piti vielä kerran ainakin kokeilla, miten käy. No huonosti, on vastaus. Ei minun tarvisi kokeilla toiste.Minun kuitenkin täytyy lakata valittamasta näitä kertyneitä vaivoja. Ainakin, jos haluan, että mieheni arvostaa minua. 

tiistai, 3. huhtikuu 2018

Palasin "arkeen"

Pääsiäisenä aloin toipua keuhkoputkentulehduksesta. Penisiliinikuurin aiheuttaman tosi väsymys ja kuoleman läheisyyden tuntu antoi periksi. Minusta alkoi oikeasti tuntua, että ehkä selviän vielä. Ja sitähän oltiin lomalla muutenkin, joten söimme ja kippistimme viiniä, pelasimme korttia ja kippistin viiniä, kävin saunassa ja join oluen, yömyssyksi jotain. Niin se pääsiäinen eteni. Päivisin oloni oli suorastaa hyvä. Verrattuna keuhkoputkentulehdukseen ja penisiliiniväsymykseen siis. Mitäpä pieni krapulaväsymys. En nyt sentään liikaa juonut, siis liikaa oman hyvin alkoholia sietävän kroppani kestokyvylle. Huokaus. Varsinkin pääsiäissunnuntaina, kun olin jo pohtinut, että pitäisikö tänään korkki, niin ei ....lähdimme kävelylle, aurinko paistoi terassille täydellä terällä, joimme muutaman siiderin ja siirryimme aurinkoiselta terassilta toiselle hiihtokeskuksessa, minä vaihdoin kuohariin ja nautin "todella" elämästä, iloisista ihmisistä ympärilläni ja siitä jumalaisesta auringosta . Pohdin miehellenikin, että mitä jos minut vain on luotu fiilistelemään elämääni viinin voimalla. Joku toinen hiihtelee, moni laskettelee ja minä, kylpylä-aamun jälkeen olen niin valmis afterskihin. Meillä oli erittäin mukavaa siellä humussa. Sitä kai se suurkulutuksen ja alkoholismin välinen harmaa maasto on. Sammiossa siis edelleen.

Sanomattakin on selvää, että nukuin viime yön hieman huonosti. Ja aloitin päiväni, etätöissä ja skype-palavereissa, muisti pätkien. Niin mukava loma ja paljon tapahtumia, kuka muistaa enää viime viikon surkeutta ja erilaisia kesken jääneitä tehtäviä. Olen kokoillut voimiani ja tarkistellut  ja jatkanut tehtävälistaani. Ajatellut, että en anna periksi vaikka hävettää ja tekisi mieleni kaivautua johonkin poteroon rauhassa pohtimaan elämän tarkoitusta. Ei itseään voi kuitenkaan paeta.