Tuntui hauskalta lukea tuo edellinen kirjoitus. Olen täysin samalla linjalla edelleen kolme vuotta vanhempana, nyt jo kuuskymmpisenä. Edelleen käytän nikotiinipurkkaa, no välillä vieroitan itseni ja sitten taas jonain heikkona kännihetkenä lankean ja se jää heti arkeen. Edelleen minulle maistuu viini. Minä sain viime jouluna lapsiltani lahjaksi sen viinikaapinkin, josta vuosia haaveilin. Juuri muuta alkoholia en juo, silloin tällöin shotteja, mutta se on sitten jo tuhoon tuomittu ilta... 

Jossain olen muuttunut. Tiede kehittyi ja toi markkinoille semaglutidin. Kun se alkoi olla yleista ja näin työkavereideni laihtuvan, tajusin, että olen tyhmä jos itse jään tähän kilo/vuosi kierteeseen. Miksi minä aloitan joka jumalan syksy ja tammikuu dieetin ja se jää, ja taas olen vuoden kuluttua lihonut kilon. Painoin silloin marraskuussa 2024 jo 90 silloin tällöin, eli olin painavampi kuin mieheni. Se kävi luonnon päälle. Eikä vaan luonnon vaan myös polvien, nilkkojen ja kunnon. Ja vaatekaapin. Soitin työterveyslääkärille ja sanoin asiani ja sain välittömästi Rybelsys-reseptin. Olin lapsellisesti ajatellut, etten saisi, koska en vielä ole "niin lihava". Nykyään kun katselen tuon ajan valokuvia näen, että olin juuri "niin lihava". Ensimmäiset puoli vuotta olin kuin "raskaana", hirveä pahoinvointi ja kuvotus, minimaalinen valikoima syötäviä ruokia meni alas. mutta ei ollut nälkä. Voimat meni. Vaan lähti myös kilot, niinhän ne lähti raskausaikanakin, kun oli samanlainen kuvotus. Kun olin syksyyn mennessä laihtunut 15 kiloa, työterveyslääkäri ehdotti vähittäistä lopettamista ja annostuksen puolittamista. Tein sen ja kuvotus lientyi, söin taas enemmän, kilot kuitenkin pysyivät ja tässä ollaan nyt yhä tuossa 74 kilossa. En enää tavoittele yhtään yhtään kiloa pois vaan olen ajatellut että tällainen pikkasen pullea on hyvä. Ruokavalio, mitä tekee mieli on rajoittunut. Mutta mielestäni se on riittävä, etenkin kun se on minun suuni mukainen, kun vaan mietin tarkkaan että proteiinin saan, koska se ei tule luonnostaan. Sitä ei tee oikeastaan yhtään mieli. Mutta voi mitä olenkaan saanut tilalle, liikkuminen on niin paljon helpompaa ja jaksan niin paljon enemmän. Ja vaatteet, ne kaikki vaatteet, jotka ennen kiristi, solahtavat nyt päälle. Olen vilpittömän iloinen, että lääketiede mahdollisti minulle tämän korjausliikkeen.  Rybelsus vaikutti myös alkoholinkäyttöön hieman. Se helpotti illalla juomisen lopettamista. Onneksi viini ei kuulunut niihin makuihin, joita ei tehnyt ollenkaan mieli. Jos se olisi kuulunut. niin sittenhän ryhtiliike olisi toteutunut aivan käsittämättömän täydellisenä. Mutta ei.  

Olen edelleen samassa työpaikassa taistelemassa osastani työelämässä. Odottelen yhä potkuja siis, sillä tuloksiin pääseminen on niin vaikeaa ja niitä odotellessa teen töitä sen kun ehdin. Paljon on sellaista mistä pidän ja paljon myös sellaista mistä en pidä, mutta no, minkäs niille voi. Olen ylipäänsä kohtuullisen onnellinen ja toistaiseksi aika terve. Mitä nyt muutama pysyvä sairaus. mikä on nyt kuitenkin paljon jos vertaa ikäkavereihin tai mieheen. Ja nivelrikko kolkuttelee ovea. Senkin vuoksi oli hyvä, että painoa on vähemmän. Mutta koska lueskelen vertaistukiryhmiä Facesta, niin tiedän, että olen vielä tosi terve. Kaikki minulla olevat sairaudet ovat lieviä, jos vertaa muihin niihin sairastuneisiin. Toivottavasti ne pysyvätkin sellaisina. Tärkeintä on liikkua. Allekirjoitan ihan mihin vaivaan tahansa sen, että liike on lääke. :) Tässä on hyvä, että on samanmielinen kumppani, joka varailee tiiaikoja ja vie joka päivä lenkille. Haluaa kesäkuumalla uimaan, jonne pitää kävellä. Ihan jokainen askel minun iälläni ja kunnollani on merkittävä. 

Mikään ei ole muuttunut juurikaan. Käytän päivittäin nikotiinipurkkaa ja juon liian paljon viiniä silloin kun juon. Syön nälkääni. En ole raitistunut enkä laihtunut. Mutta elän kuitenkin. Ylilyöntejä sattuu. Liikun silti säännöllisesti ja olen yhä saanut pitää työni. Työn pitämisessä puhun iästä ja kiivaasti kehittyvästä teknologioista, jotka minun pitää oppia. Työ on usein tosi kuormittavaa eikä itsetuntoni aina kestä sitä miten suoriudun. Mutta ristin käteni ja annan mennä, kokemuksella, jonka olen iästäni johtuen kerännyt. Hyvin minulla ei nyt mene. Koko ajan tiedän, että edessä muutos. Mutta en halua surra sitä vielä, etukäteen. Niinpä elän päivä kerrallaan ja annan suunnitelmia työnantajalle, joka niitä pyytää. Näin minä olen aina selviytynyt. 

Ehkä tästä työstä johtuen en jaksaisi stressata vapaa-ajalla millään ohjelmilla. Vaikka tiedän, että esimerkiksi laihtuminen tai raittius toisivat voimaa jaksaa myös työelämässä. Se on noidankehä itselle. Näen, että menestyjät meillä postaa kokoajan jotain positiivista itsestään, etenkin liikuntasuorituksia. Minä en postaa mitään. Minä valitan täällä. Ja olen rehellinen itselleni ja myös muille, jos asioista nyt ylipäänsä tulee puhetta. Mutta ei minun tarvitse kertoa, että haluaisin laihtua tai olla raitis. Mitä se muille kuuluu. Kuunnella osaan sujuvasti.

Aloin kirjoittamaan tänne tukeakseni itseäni ryhti mielessä. Se ei ole kantanut hedelmää. Ehkä minua ei voi motivoida näin. Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän haluan elää nämä jäljellä olevat vuodet niinkuin minua huvittaa. Käydä kävelyillä haukkaamassa happea, polkea kuntopyörää ja katsella tv:tä, syödä juuri niitä ruokia, joista pidän ja juoda viiniä. Tämä nikotiinipurkka on mielenkiintoinen addiktio. En pystyisi polttamaan tupakkaa, koska keuhkot ei suostu siihen. Mutta kun työ tuottaa stressiä saan tästä jotain buustia. Toivottavasti en verenpainetta samalla. 

Monella ikäiselläni on vaivoja ja paljon minua haastavammat olosuhteet fyysisessä työssä. Olen niin jalkaongelmainen, että olen kiitollinen, että en ole samassa tilanteessa. Liikunnaksi riittää kevyt liikunta, joka palauttaa. Minua haastaa aivojen kapasiteetti. Pää on ihan sekaisin työpäivän jälkeen ja usein tuntuu, että mihinkään ei enää pystyisi. Mahtaa tuntua helpottavalta, jos joku päivä ei enää tarvitse yrittää. Mutta samalla se on pelottavaa, enkä halua että se päivä tulee vielä pian. Mieluumin sinnittelen ja yritän oppia yhä uudet asiat ja muistaa kaiken. 

Ehkä vielä tulee hetki, jolloin oikeasti haluan miettiä terveyttä enemmän ja lopettaa kaikki huonot tapani. Tai ehkä minun on pakko.

Siitä se taas käynnistyi, uusi tipaton tammikuu 2023. Syksyllä on kuitenkin "pakon edessä" sen verran harjoiteltu, että voin jo uskoa siihen, että se toteutuu ja lisäksi voin jopa tunnustaa, että se on parempikin niin, että toteutuu. Kaikenlaisen alkoholin kanssa lutraamisen jättäminen olisi minusta just nyt jopa helpottava ajatus. Sitä kun harvemmin juo, huomaa selvästi, että eihän se oikeastaan ole mitenkään järkevää koko juominen. Ei tällä luonteella eikä vanhenevalla kropalla. Molemmista se kaivaa huonot puolet esiin. On niin ihanan leppoisaa olla vaan oma itsensä. 

Eniten olen iloinnut tässä joulun ympärillä siitä, että ulkoiluhousut eivät purista. Pieni suuri ilo. Huomasin myös, että koska vaatteet eivät purista minun oli helpompi riehua lastenlasten kanssa ulkona. Henki kulki paremmin. Edessä on vuoden inhokkikuukaudet tammi-ja helmikuu, on hyvä, että henki kulkee. 

Painajaiset ovat kuitenkin palanneet. Tammikuun lopulla odottalee lentomatka, töihin liittyvä ja uskon sen johtuvan siitä. Muutenkin tuon työn suhteen olen heikoilla, minusta tuntuu, että tässä on ihan tosi ohut ritisevä "pidän työstäni" jääkerros ja sen alla hyytävää mustaa huolta ja pelkoa siitä, että olen kertakaikkiaan jo väärä ihminen tekemään tätä työtä. Tämä vuosi meni niin penkin alle. Tuntuu vastenmieliseltä ajatella, että joutuu vielä monessa tilaisuudessa katselemaan noita lukuja.Mutta mitä minä sitten tekisin. En ole saanut aikaiseksi mitään parempaa suunnitelmaa. Ja pomo on kannustava, kyllä se siitä lähtee kun vaan tehdään. Tällä elämän kokemuksella tiedän, että näinhän se on tai ei ole, mutta ilman yritystä ei synnyt edes käsitystä. Eikä tilanteita voi paeta. Epäonnistumisia ei voi pelätä.

Eli tästä polkaistaan tammikuu käyntiin ja pistetään ajatukset kohti positiivisia tapahtumia. Kaikki on vielä mahdollista ja vain mielikuvitus on rajana sille, mitä keksitään kokeilla. Lähtökohdat ovat kuitenkin hyvät, olen terveehkö, minulla on niitä töitä ja mukavia ihmisiä ympärilläni. Muistan tästä elämäni varrelta aika monta hetkeä, jolloin asiat eivät ole olleet näin hyvin. Ja niistäkin olen aina jaksanut eteenpäin selvitä. 

Ihanan läpeensä kostean Rodoksen matkan jälkeen jalkaa pakotti polvesta ja onnuin. Lindoksen kapuaminen ja pari tanssi-iltaa tuntuivat vieneen toipumista taaksepäin kuukausia. Lisäksi Rodoksella oli vielä niin kuuma, että leikattu jalka (saakeli) turposi kunnolla ja sitä jatkui koko matkan. Siitä syystä tai sitten hyvän fetajuuston ryydittämänä, iskin matkan jälkeen puntariin kauhulukemat. Niitä katsoessani päätin jatkaa iltapalatonta linjaa, johon olin jo lähtenyt ja todennut sen rauhoittavan yöunia. Sekä seuraavana päivänä päätin vielä ryhtyä punnitsemaan ja laskemaan kalorit ruoka-annoksista. Yhtenä yönä, kun koko vasen puoli oli krampissa, ajattelin, että minäpä menen verikokeisiin, minulla oli kesältä työterveyden lähete jo olemassa. Olin popsinut koko syksyn särkylääkkeitä ja se helpotti aina vaan hetkeksi.  Ajattelin, että jos minulla on joku isompikin tulehdus se näkyy varmaan siellä. Menin sinne heti aamusta ja illalla jo katselin tuloksia. Eniten järkytti maksa-arvojen kolminkertaistuminen vuodesta 2019, olin siirtynyt vihreästä punaiselle. Se oli sitten siinä ajattelin. Koko tulossa oleva hyvä syksyn bileputki näytti yhtäkkiä erilaiselta. Ja laihdutuskuuri entistä tarpeellisemmalta. Mittasin vasta silloin vyötärön ympärykseni ja olihan se melkein 100. Kaikki kilot olivat siis kutakuinkin ehkä siinä. Minä olen se Iltalehden esimerkkki ihmisestä jolla on rasvamaksa.   

Tästä on nyt kolme viikkoa. Paino on lähtenyt alaspäin 200 g/päivä. Joo, minä käyn joka päivä puntarilla. Lopetin myös särkylääkkeet maksa-arvon takia, mutta olen varmistanut digiklinikalta, että kyllä niitä voisi syödä tällä maksa-arvolla. Se on vaan varmuuden vuoksi. Minä niiin toivon, että painon vähentyminen, venyttely ja liike vievät lopulta kivut pois. Vaikka haimatulehduksen läpikäynyt siskon mies onkin sitä kertonut, että ei alkoholin (pakko)lopetus oikeasti ole muuttanut terveydessä mitään muuta. Samat kivut, kolotukset ja ongelmat ovat siinä, koska ikää on jo sen verran. Arvaan, että näin on minullakin. Viini on auttanut joka vaivaan. Nyt jos se lääke on pois vaihdotehdoista, nivelvaivat on siinä ja niihin on totuttava. Silti unelmoin polven paranemisesta kunhan vaan paino laskee tarpeeksi.  

Kolmen viikon aikana on jo ollut kahdet bileet. Positiivista on ollut se, että ei ole tarvinnut miettiä ja merkitä alkoholin määrän kaloreita. Kun alkoholia ei tarvitse miettiä, se vapauttaa miettimään muuta. Tunnelmaa, musiikkia, ruokaa, esiintyjiä, tapahtuman sujumista, minä voin hei ajaa! Vaatimattomat kahdet bileet. Kyllä tämä tästä. Ensi perjantaina on keikka, johon menen kaksin mieheni kanssa. Tällä hetkellä en näe siinäkään mitään ongelmaa, jos sinne menee holittomana. MUTTA mieleni taka-alalla väijyy kyllä pelko. Mitä jos minulle tulee joku viinan himo, viimeistään sitten jos otan yhden. Pitääkö ajatella, että en ota sitä yhtäkään. Vai onko se vaan joku pakokauhu, joka vaanii turhaan tuolla mielen sopukoilla. Aika näyttää. Suurimmat bileet ja megasekoiluviikonloppu on vasta tulossa.  

Kesä on ohi ja toimistotöissä pitäisi jaksaa. Haluaisin niin heittää kaikilla kaapeissani olevilla viinipulloilla vesilintuja ja kirmata lasten kanssa kilpajuoksua pölyisillä kentillä. Vaan ei se niin mene. 

Jalka toipui kivasti kesäloman, kun oli leppoisia päiväunia, jos ei jaksanut ja liikuin lähes koko päivän ihan vaan lempeästi turistina paikasta toiseen. Kun toimistotyöt alkoivat, istahdan koneen ääereen ja neste lakkaa kiertämästä kudoksissa. Jalka turpoaa vaikka jaloittelisi välillä hieman. On masentavaa tehdä töitä etänä, kotoa, kun tietää, että toimistolla kuhisee porukkaa. Niinpä menen mielelläni toimistolle ja kärsin seurauksista, kuitenkin ihmisistä saa mahtavaa voimaa. Mieluumin kivut kuin masennus, täytyyhän tuon jalankin toipua ja kestää normaalikäyttö. Tai siis kyllä minä muistan, että viime syksynä lähdin lääkäriin juurikin siksi, että kaikenlaiset jalkakivut alkoivat, kun toimistotyö alkoi. Tuntuu niiin vanhalta. Eikö se leikkaus auttanutkaan? Vai turhaanko marisen, pitäisikö nyt vaan ottaa "lusikka kauniseen käteen" ja tehdä etätöitä, harrastaa vesijuoksua ja kuntopyöräilyä ja unohtaa jalkojen päällä olo, että tuo pahin kipu tuosta saadaan pois. 

Viini auttaa joka vaivaan. Vaikka jalat olisivat niiin väsyneet, että niillä tuskin pääseen huoneesta toiseen, otapa siihen muutama kylmä valkoviinilasilinen, niin pystyt tanssimaan. Tätähän ei kukaan usko. Tänään on torstai ja alkuviikon toimistolla käynnin jälkeen jään suosista etäileen, on niin kuumakin, että jo siksikin turpoaa, kävelen särkevällä pahkurajalalla kotonani ja haaveilen jo viikonlopun grillibileistä. Vaan välillä mietin, että mikä on seurausta mistäkin.

Joku kysyikin somessa, eikö sairastunut saa satsata siihen että menee nyt kun vielä voi. Vaikka joutuisi sitten huilimaan extraa.  En minä tiedä. Olen itse lakannut jakamasta somessa oikeastaan mitään, koska mitä sen ketään "kavereita" pitäisi kiinnostaa missä minä menen. Yksityisissä ryhmissä  laitan kuvaviestejä ystäville ja sukulaisille. 

Kuten joka syksy painan taas ihan liikaa, sekin jalkoja painaa  ja aloitin sellaisen kuurin tänä syksynä, jossa en syö iltapalaa lainkaan. Niin, en sitten tiedä, voisiko edes kerran viikossa kuitenkin iltapala aikaan nauttia nestemäisiä kaloreita. Vai vesittyykö koko kaunis ajatus. Ehkä pitäisi olla kaikkien kaloreiden suhteen yhtä tarkka.

Minun elämäni on pääasiassa kivaa. Ehkä minun täytyy nyt vaan hyväksyä, että ne on nämä jalat, jotka vaivaa minua koko loppuelämän. ja että se on tuo alkoholi, jota toisaalta himoan ja toisaalta kovasti vihaan. Ei se tämä oma kotona tapahtuva ruokailusta lähtevä käyttö vaan minä pelkään niitä  tapahtumia, joissa on alkoholitarjoilu. Toivoisin, että minulla olisi joku pilleri, jonka voisin tapahtumaan lähtiessäni heittää suuhun ja olla sinä päivänä varma, että huomenna ei ole krapulaa vaan normaali päivä. Jolloin särkee vain jalkoja ei päätä.