perjantai, 18. lokakuu 2019

Flunssakierteessä

Pitkittyneen flunssan huonot puolet, ei pääse liikkumaan ja alkaa ärsyttää tv:n sarjojen maraton tuijottelu. Tällä hetkellä kesken Peaky Blinders, Witch Discovery ja Temptation Island sekä Selviytyjät ja Maajussille Morsian......

Pitkittyneen flunssan hyvät puolet. Laihtuu, kun ruokahalu uupuu. Pysyy erossa viinistä. Ymmärtää, miten tärkeää terveys olisikaan saavuttaa. Ja ennenkaikkea, miten mahtavaa on kun voi tehdä etätöitä omaan tahtiin. Siunattua tosiaan, koska miten sitä ikinä jaksais työpaikalla Buranan voimalla ja toisaalta ei poiskaan voisi näin kauaa olla. 

Siis erilainen perjantai. Sade ropsii ulkona ja Sade tulvii myös kaiuttimista kun muistin kuinka rentouttavaa musaa se onkaan. 

Flunssa on aaltoillut jo kauan, ainakin kolme viikkoa. Näitä vuosia tulee. Yleensä kaikki päätyy keuhkoputkentulehdukseen. Mutta ei vielä, ei vielä. Sitä ennen on kiduttava. Yritettävä pärjätä virukselle mustaviinimarjamehulla. Joo älä turhaan ehdota muita myrkkyjä. Joskus olen kokeillut toteja sun sellaisia. Ei toimi. Karmea krapula vaan pahentaa flunssaa.

Sellaista tänään. Apeaa ja rauhallista. Toisaalta jollain tavalla olen onnellinen. Mikäs hätä tässä nyt onkaan. Niidtetään nenää ja uppoudutaan satuihin, joita tv-sarjat tarjoavat. Tilipäiväkin. Ja hyvä mies ....

 

torstai, 26. syyskuu 2019

Ajatuksia syksystä ja kuolemasta

Siinähän kävi tietenkin niin, että samaan aikaan kun heräsin aamuyön tunteina lomalennolleni tuli puhelimeeni viesti äitin poismenosta. Taistelu vanhenemista vastaan oli taas kerran hävitty ja vapaus koitti äidilleni. Hän odotti sitä 9 pitkää vuotta. Kun isäni kuoli yllättäen  jo 25 vuotta sitten, suru täytti minut täysin arvaamatta vielä vuosia sen jälkeen. Aina kun jossain hetkessä oli muistutus hänestä elämässäni. Kun äiti nyt lähti, minusta tuntuu kiitolliselta. Hän pääsi pois. Hän tahtoi pois. Elämä ei jäänyt kesken vaan hän oli jo lopettanut. Ja viimeinkin me, jäljelle jääneet, pääsimme muistamaan hänen valoisat päivänsä. On ollut hyvin synkkää, raskasta, voimatonta seurata tätä kuihtumista ja kuulla valitusta, johon ei kykene apua antamaan.

Äitini oli aikanaan vahva ja tarmokas ihminen, joka ei antanut  myöskään minun antaa periksi. Hän kannusti yrittämään, tekemään, kärsimään, korjaamaan ja selviämään. Hän vihasi sairaita ja heikkoja. Minä puolestani olin ajattelematon tunnepohjainen heittäytyjä, joka tein paljon virheitä, hänen mittapuussaan mitattuna. Ja koska tein ne, vaikka hän alituisesti varoitti, en voinut koskaan niitä hänelle enkä kenellekään muulekaan jakaa. En myöskään itse pysähtynyt pohtimaan niitä virheinä vaan menin vaan eteenpäin. Jos kerran valitsin itse, Miksi olisin jälkeenpäin valittanut valinnoista ja asioista. Reppuni oli välillä niin täynnä raskaita kiviä, että tuskin pääsin eteenpäin. Mutta aina tuli uusi aamu ja uudet mahdollisuudet. Ja minä opin luottamaan siihen että ne kantavat. Että tänään mustalta näyttävä maisema voi kirkastua huomenna, jos vaan vedän henkeä ja kerään voimani yrittää. Olen tästä kiitollinen ja samalla näen, että se oli kuluttavaa. Kamppailua ja selviämistä tilanteesta toiseen, ratkaisuja ja seuraavia ratkaisuja sanoi psykologi joskus, ei niin kauan sitten. Pystytkö koskaan vain olemaan? Silloin en. Enkä pystynyt kuuntelemaan kenenkään muun heikkoutta koska minulla ei ollut lupa pukea heikkoutta sanoiksi. Kun haluan tuntea enemmän, minä juon viiniä. Humalassa olen mukavampi. Tunteellisempi. Jaan asioita.

Tänään minusta tuntuu, että pystyn myös vain olemaan ja jopa olemaan heikkojen ystävä, itsekin heikko. (vaikka yhä juonkin paljon, paljon viiniä) Kun äitini kuoli, jättää hän jälkeensä minulle tärkeimmän opetuksen niiden 40 vuoden kannustustensa lisäksi. Se oli tuo yhdeksän vuoden valitus ja kuihtuminen. Minä ymmärrän tänään että kaikki on lopulta näissä hetkissä, tunteissa joita kannattaa kuunnella, humalassa mutta myös selvin päin. Minä olen elossa vain tässä, tänään, tämän hetken ja jos minulla jotain on, niin kaikki se ilo, jaettavaksi muille ihmisille, jota itse vielä tunnen elämästä. Kaiken tämän maailman ahdistuksen keskellä se on rikkaus.

keskiviikko, 11. syyskuu 2019

Loman kynnyksellä, taas

Jätin yhden viikon lomastani syksyyn ja se ei ollut hyvä juttu. Ei sitten kuitenkaan vaikka niin uskoin. Ekanakin äitini tila on huonontunut. Hän on dementointunut ja hiipunut hitaasti jo vuosia, mutta nyt on elämä selkeästi heikentynyt. Ja tokaksi työtilanteen vuoksi. No eihän se sota yhtä miestä kaipaa, mutta silti noloa valmistella lomaa just nyt, kun kaikenlaista työmaata riittää. Suomessa on vielä ollut tosi lämmin kesän loppu, joten en ole edes varma kaipaanko lämpöön vielä, edes sitä. No valinta on tehty jo aikoja sitten ja näillä on nyt mentävä.

Laihdutuskuuri on edennyt ja olen harmikseni huomannut itsessäni myös kehonegatiivisia ajatuksia. Paino on nyt junnannut neljän kilon jälkeen samassa viikokausia, vyötärö on kyllä kavennut, onneksi, mutta jollain tasolla olen tyytymätön itseeni. Liian paljon ajatuksia on tässä painon laskussa eikä niinkään siinä, että on ihana elää ylipäänsä. Joitain positiivia ajatuksia on tullut selkeästi kuitenkin keventyneestä askeleesta. Ja osteopaatin uudet jumppaliikkeet tuntuvat ryhdissä. Ruokaan taas suhtaudun negatiivisemmin kuin aiemmin. Jätän selvästi syömättä kaloripitoista ruokaa ja valitsen pienempiä annoksia. No nyt naurattaa, sillä eikös se ole tarkoituskin? Niin no, mutta en haluaisi ajatella ruuasta koskaan mitään pahaa. Edelleen juon viiniä ja aika paljon. Siinä ei loppujen lopuksi ole liikaa kaloreita, ilmeisesti. Jos jättää annoskoon muuten sitten pieneksi. No ainakaan en ole viikonloppujen jälkeen turvonnut vaan ollut edelleen samassa pisteessä kuin perjantaina. Loppujen lopuksi kun tätä ajatusvirtaansa lukee, niin tulee mieleen, että loma tekee hyvää tälle dieetille. Jospa en hetkeen ajattelisi sitä lainkaan. 

perjantai, 6. syyskuu 2019

Erilainen yritys

Kesä keikkui kepeästi. Nautin kahden aikuisen vapaudesta. Lepäsin yksin ollessani. Yritin relata kaikesta pahasta. Pinnan alla kytevästä epävarmuudesta. Laiskuudesta. Turhamaisuudesta. Epäystävällisyydestä. Viinin himosta.

Kesäloman viimeisellä viikolla puskin itseäni festareilla ylös viltiltä ja havahduin siihen, että jos se tänään vähän nolon näköisesti vielä onnistuukin, niin mites sitten ensi vuonna. Puujalat ovat tulleet jäädäkseen ja elopaino on taas alkuvuoden aikana kasvanut. Yhtäkkiä koin valaistuksen siitä, että jos haluan kävellä normaalisti, nauttia viltillä eväitä tyylillä, juosta, kyykistyä ja ylipäätänsä jaksaa, nyt on aika pohtia mitä pitäis tehdä. 

Tuntemuksen kruunasi sukulaistytön rippijuhlat, jossa tapasin aikoinaan kanssani samoilla kilolukemilla olleen siskoni, joka sairasteltuaan viime vuoden oli laihtunut viisi kiloa. Kun taas minä vuosien saatossa, hyväruokahaluisena ja viininhimoisena, olen lihonut saman verran. 10 kiloa muuten näkyy.  Valokuvissa. Ikävästi. Hän oli juuri liittynyt Kiloklubiin joten rohkaistuin tekemään saman. Ja ryhdyin siis kirjaamaan ylös aivan kaiken mitä suuhuni pistän.

Tarkastelin myös liikuntaani. Pohdin sitä, miten viime vuosi meni vihkoon, kun kaikki voimaharjoitteut aiheutti kipuja, joten aina yhden yrityksen jälkeen piti toipua kauan. Googlailin ja menin osteopaatille. Ryhdyttiin tarkastamaan ryhtiä, asentoja ja löytyihän sitä virheasentoa ja sain korjausliikkeitä. Hankin paljasjalkakengät lenkeille. Ryhdyinkin käyttämään niitä arkena ja lenkkareita lenkillä. Järkeilen, että kaatumisriski on paljasjalkakengillä pienempi. 

Olen nyt kuukauden päivä jo jatkanut tätä syöminkien kirjaamista, opetellut uusia asentoja ja liikkunut. Olen laihtunut 4 kiloa. Vyötärö on kaventunut 5 senttiä. Jaloissa on enemmän tuntumaa. En ole nähnyt hetkeäkään nälkää. Ja en silti ole lopettanut viinin juontiakaan. Kiloklubi ei pyytänyt sitä, vaan tasapainoa ja oikeaa jakaumaa eri tyyppisten ruokien syöntiin, eli sinne ne kalorit solahtavat mukaan. Jos syöt tavoitellun määrän kasviksia, marjoja ja hedelmiä, leipää ja kalaa/lihaa, et taatusti jaksa enää sitä muuta ja pärjäät. Jos punnitset ruoka-annokset, näet selvästi minkäkokoisia niiden kuuluisi olla.  Minusta aika kiva juttu. Just nyt en kykene olemaan raitis ja nälkäisenä minusta tulee vihainen.  Olen myös superonnelllinen osteopaatin ohjeista, jokainen, pienkin jalan kiputiloja parantava asia on plussaa liikkumiselle. 

Toivon, että jos laihdun ja opin kulkemaan jalat oikeassa asennossa, saan tuntoaistin takaisin varpaisiin.

 

keskiviikko, 15. toukokuu 2019

Asvaltti-ihottumaa

Alan olla jo malliesimerkki keski-ikäisestä alkoholiongelmaisesta naisesta. Lisäsin pari viikkoa sitten rastin viimeseenkin tähän asti suhteellisen hyvänä vastauksena pysyneeseen Audit-testin ruutuun 9. Oletko itse tai onko joku muu satuttanut tai loukannut itseään sinun alkoholinkäyttösi seurauksena? Ambulassillakin ajoin onnettomuuden jälkeen ekaa kertaa. Kantaan jäi kiva kirjaus onnettomuuden aikaisesta reippaasta päihdetilasta. Aamulla herätessäni asvaltti-ihottuman ja lukuisien mustelmien kera, olin kuitenkin lähinnä onnellinen, kiitin luojaani siitä, että olen yhä hengissä. Ja jotta toinen rasti Audit-testissä ei saisi huonoa tulosta, minä nousin sängystä hampaita purren ja kävin kivuliaassa suihkussa. Pukeuduin peittäviin vaatteisiin ja raahauduin sukujuhlaan kertoen vain muutamalle lähimmälle, että olen heikommassa hapessa. Ehkä onnistuin olemaan tavallinen minä, ehkä olin hiljaisempi ja toivoin, että kukaan ei mitenkään huomioisi minua. Ehkä muut olivat iloisia, kun saivat suunvuoroa enemmän.

Minuako siis hävettää jollain tavalla? Ehkä, kuitenkin haluan sanoa ääneen asiat, jotka koskevat tämänkaltaista tyrimistä Minulla on tarve tehdä näkyväksi se, että homma ei pysy hanskassa ja silti minä juon. Ei selityksiä. Ratkaisukin on nenän edessä, raittius. Hävettää se tai ei. Ihan kaikille en kuitenkaan jaksa kertoa. On mukavampiakin asioita, joista puhua kuin minä. 

Istuin kerran lapsuuden kotini terassilla isäni kanssa. Hän oli juovuksissa ja kehuskeli sillä, että oli jättänyt aikoinaan tupakanpolton. Että mikä terveysteko. Muistan miettineeni siilloin, että voi, miksi valitsit niinpäin. Olisin paljon mieluumin istunut hänen kanssaan tupakalla kuin kuunnellut alkoholinhuuruisia juttuja yhä uudelleen. Isä kuoli jo 25 vuotta sitten. Minä melkein pääsin jatkamaan keskustelua hänen kanssaan taivaan tai helvetin maille. Olisin voinut sanoa, isä, minäkin jätin viimein sen tupakanpolton. Mutta jostain syystä en osannutkaan jättää viinin lipittämistä koskaan, en vaikka katselin sinua niin monet vuodet ja sitten kerran, kännissä, minäkin putosin ja löin pääni.