keskiviikko, 20. lokakuu 2021

Itse hankitut sairaudet

Yritän aktivoida itseani ja ontua työpaikalle töihin niin usein kuin vaan jaksan. Vasemman jalkani päkiä ja nilkka ovat jostain syystä alkaneet olla aikamoinen paheneva kipupiste. Pallottelen pitäisikö mennä sen kanssa fysioterapiaan vai työterveyslääkärille. Josko sille vaikka voisi vielä tehdä jotain. Äh, tottakai pitäisi. Olen vaan odottanut, että jos se hellittäisi itsekseen.

Aamulla kenkiä jalkaa pitkään ja hartaasti valitessa, pohdin kuulemaani itsehankittujen sairauksien korvaamista. Olen ollut joskus, jo vuosia sitten jollain Terveydenhuollon ammattilaisen vetämällä luennolla, jossa kuulin ensimmäisen kerran tämän ajatuksen. Että onko oikein, että verorahoista maksetaan myös itsehankittujen sairauksien hoito. Tämä oli kauan sitten, aikana ennen Koronaa. Ajatus oli minusta mielenkiintoinen. Ai miksikö, no tiesin varmaan jo silloin, että juon selkeästi yli terveellisten rajojen alkoholia ja taisi se tupakkakin silloin vielä tulla sytytettyä, kun tilaisuus tuli. Itsehän en tietenkään osta askia tai polta arkena. On aivan poissuljettu ajatus haista pahalle arkena. Aivan kuin (Luojan kiitos) on aivan poissuljettu ajatus näyttäytyä päivällä työaikaan kännissä. Olen siis kai kaksinaismoralisti. Ja nämä jalat. Minulla on aina ollut yliliikkuvat nivelet ja olen ollut liikunnan alisuoriutuja. Onko se, että ei ole koskaan tykännyt muusta liikunnasta kuin arkiliikunnasta kuten kävelystä, pyöräilystä ja tanssista, niin itsehankittu sairaus, kun nyt ei lihakset tahdo jaksaa?

Miten itsehankittu sairaus oikein voitaisiin määritellä? Sairauksien diagnoosit vaikuttavat minusta ylipäänsä vaikeilta saada.  Mitäs sitten, kun tietää, että pieni liikunta on lääke lähes kaikkiin selkäjumeihin ja epämääräisiin pakarasärkyihin?  Missä meinisi raja, että itse jäisin sohvalle makaamaan ja sairastuisin yhä enemmän näihin vaivoihini? Vähän niinkuin tuo lihavuus. Olen ylipainoinen, mutta vaan vähän. Kun katsoo television laihdutusohjelmien kuntosalitreenejä, tiedän heti, että tuolla treenitahdilla minusta tulisi täysin rampa. Miten ne pystyy siihen ja saa siitä kiinni. Milloin pitää levätä ja milloin pitää liikuttaa itseään, jos lähes aina särkee? 

 

 

 

perjantai, 24. syyskuu 2021

Vanhenemisen metabolinen h(v)aikeus

Piti oikein tarkistaa, kirjoitinko siitä nöyryyttävästä hetkestä tässä syksyn Hyvinvointipäivänä, jolloin menin työpaikan tarjoamaan testiin ja sain tulokseksi, että Metabolinen ikäni on 70 vuotta ja rasvaprosenttini 40. (toim.huom. minähän en ole kuin juuri ylipainon rajalla) Ensin olin vain järkyttynyt ja epäuskoinen. Ei minusta tunnut, että olisin 70, mutta mistäs minä tiedän miltä 70-vuotiaista tuntuu. Työnteon kannalta minunhan pitäisi olla jo eläkkeellä, joten kerroin kamalat uutiset vain muutamalle työkaverilleni posket häpeästä punaisina.Sen jälkeen aloin harjoitella vähän enemmän erilaisia tasapainoliikkeitä ja vahvistaa lihaksiani. Kirjasin myös pari viikkoa syömiseni ylös, jotta pääsin taas kärryille millainen koostumus ruokailuissani on. Ei siinä oikeastaan muuta kuin, että proteiinia on suhteellisesti liian vähän ja annokset taas pikkaisen liian isoja. Siis lihaskunotharjoittelu voisi pineentää rasvaprosenttia, vai voisiko?

Jos olen nyt 70, niin olenkohan 70-vuotiaana Metaboliselta iältäni 90 ja mitäkähän se tarkoittaa? En varmaan nousisi enää vessanpöntöltä itse. No, jokatapauksessa tuo 70 on minun sukuni aikalailla maksimi onnellinen vanhuus-ikä. Oletettavaa on siis, että millään elämäntavoilla en pääsisi kuitenkaan pitemmälle. Ja jos pääsisin pitemmälle, olisin kuitenkin dementoitunut, jolloin sillä nyt ei ehkä olisi väliä. Jolloin on turha ahdistua ja pinnistellä ikävästi ja huonolla omalla tunnolla näitä viimeisiä onnelisia työvuosia.Vapautan siis itseni siitä tuskasta.No joo, jos lihas/läski -massaa kuitenkin yrittää harjoittaa normaali elämästä selviytymistä varten, niin siitä ei tule ahdistusta vaan se on ilo.   

Edelleen on kuitenkin yksi nautinto, joka on haaste. Kuningas alkoholi. Vihaan koko asiaa jo aikalailla. Olen miettinyt miten isot ja vahvat pihdit tarvitaan, että viininlipityksen mielihalun saisi leikattua poikki. Minua on suojellut tosi paljon Korona-rajoitusten varhaiset pilkut. Olen niihin joka aamu hyvin tyytyväinen, jos olen ollut jossain menoissa mukana. Nyt kun ne lähtee taas vapautumaan, minun harmittaa ja pelottaa jo valmiiksi kovin. Pärjäänkö enää ollenkaan? No olen myös ollut ihastunut siihen, että bändit ja muut esiintyjät eri tapahtumissa ovat aloittaneet jo kello 19-20. Pliis ei enää kello 23 alkavia keikkoja, en halua sekoittaa unirytmiäni, mutta haluan nähdä suosikkiesiintyjiäni.  

Sellaista on olla ikääntyvä. Mutta oikeastaan olen monesta asiasta aika onnellinen, vaikkapa siitä, että en tunne itseäni 70-vuotiaaksi, vaikka joku testi niin näyttäisi. Suurimmaksi osaksi en ajattele ikääni. Viiniä ajattelen yleensä torstaista asti, ensin että eih en halua, nyt pidän raittiin viikonlopun ja sitten, että haluan kuitenkin vähän ja lopulta yleensä jossain on jotain, jonka haluan "nähdä" ja "kokea" ja siinä samalla siemailla muutaman (niin monta kuin ehdin ennen pilkkua) viinilasillista. Kuulostaa opitulta tavalta. Aivojen alkoholisoitunut mielihyväkeskus on selkeästi vielä niskan päällä vaikka ikääntynyt kroppa yrittää pyytää viikonlopuksi mieluumin jotain laitepilatesta. No molemmat saa yleensä haluamansa. Jakaantunut persoonallisuuteni osaa neuvotella. Haen sitä onnen tasapainoa.

keskiviikko, 4. elokuu 2021

Viininpuutetta kärsiessä syksyn haasteisiin

Ensimmäinen työviikko menossa. Ja tietysti dieetillä. Joka syksyinen aloitus. Vaikeaa on taas. Jokainen aamu on vaikeampi herätä kuin edellinen. Hei niitä on vasta kolme, pitäisikö siirtää nukkumaan meno alkuillaksi? Tänä aamuna huomasin, että kesällä jo hävinneet kolotukset ovat palaamassa. Onko se istumatyö? Tietokoneen kuvaruudun tuijotus? Samperin työaika, se on liian pitkä. Mietin, että voiko työnantajalle oikeasti ehdottaa, että voisiko tehdä 4 päiväistä viikkoa. Tulen siihen tulokseen, ettei kannata. Vaan kannattaa hiljentää ja tehdä ajatuksella sen minkä tekee, levätä myös työajalla tauoilla. Mennä konttorille tapaamaan muita vaikka Korona taas yltyy. Nähdä että samanlaisia nekin on kuin minä. Sujuu ja välillä ei. Ja koittaa vaan katsella tulevaisuuteen valoisalla mielellä. Nämäthän ovat ne kaihoisat viimeiset 10 vuotta. Työelämässä siis, siis jos työnantaja suo minun jatkaa eläkkeelle saakka. Aika vaikeeta uskoa.

Epäilen, että minulla on vierotusoireita. Paitsi kesäloman leppoisasta menosta, niin myös lukuisista viinilasillisista. Taitaa kuitenkin olla pahin vasta pe-la edessä, jos haluaa olla ilman tai yrittää vähän vähentää. Kalorilaskuri on ankara, nytkin koostumus on päivän annoksilla pielessä. Proteiinia uupuu. En ymmärrä.

Liikunta on kankeaa, lihoin kesällä ärsyttävät kolme kiloa ainakin. Naistenlehdet sen tietää, laihdutus juttuja piisaa. Onnistuneet ihmiset, raittiit ihmiset, miten tein sen. Verenpaine nousee kun niitä lukee. Miksen voi olla niinkuin ne jotka innostuu toisten esimerkistä?  Käyn kauneushoidossa ja totean vakiasiakaspalvelijani, nuoren ihmisen, lihoneen vähän enemmän kuin minä. Harmittaa hänen puolestaan, vaikka hän ei varmasti kärsi siitä yhtä paljon kuin minun vanha kroppani, etenkin polvet. Niin vielä. Paitsi, että hänen iässään olin 15 kg kevyempi kuin mitä olen nyt. Ihan hirveä ajatus. Miksi minun piti ihastua niihin kuivattuihin jogurttibanaanilastuihin ja laittaa niin usein bearnaise-kastiketta juuri silloin nelikymppisenä?? Miksi en silloin merkannut kaloreita mihinkään ja tajunnut sitä energiamäärää. Iloisena ja rakastuneena vaan kokkailin ja korkkasin hyvän viinipullon päivällisjuomaksi. Turha näitä on katua. Se vasta oli mukavaa aikaa. Ja vieläkin oli pitkä kuuma kesä ja kivaa, niinkauan kuin loma kesti. Ne on vaan nämä ryhtiliikkeet niin vaikeita.

Voisiko olla armollinen ja kehopositiivinen? Mutta minulla ei ole mitään halua ostaa taas suurempia vaatteita, kun niitä ei näet enää tavallisissa mallistoissa ole. Olen kokoa 44.  Jos saan vyötärön pienenemään kokoon 42, minulla on valtavasti käyttökelpoisia vaatteita omassa kaapissa. Nyt siis kääritään hihat ja ei päästetä mieleen sellaisia armollisuusjutttuja alkoholin suhteen. Nyt olen armollinen itselleni muuten. Teen töitä lempeästi. En vilkuile töiden jälkeen työsähköpostia. En huolehdi asioista, joille en voi mitään. Muistan olla ystävällinen. Ja aina kun on nälkä kuorin itselleni porkkanan. Kyllä se lähtee mikä on tullut. Ottaa aikaa, mutta lähtee kyllä. 

 

   

maanantai, 14. kesäkuu 2021

Aallot lyö rantaan

Villin viikonlopun päätteeksi olen kotiutunut viikoksi unelmien vuokramökiltä. Omasta mielestä viikonloppu oli juuri sitä tuttua hulinameininkiä, mistä toivoisin oppivani pois. Perjantai ja kello 18 keikka vielä menetteli. Musiikki oli todella erikoista, en olisi ehkä ilman tätä tilaisuutta sitä valinnut kuunneltavaksi. Mutta valinnanvaraa ei juuri nyt ole ja vaihtelu avarataa. Taiteellisuus ja luovuus on minusta mielenkiintoista. Paljonkin mietin sitä, millainen on taiteilijan sisäinen pakko tehdä ja tuottaa sitä mitä minä sitten näen tai kuuntelen. Perjantain esiintyjä tuntui ihmettelvän sitä itsekin :)

Lauantai-aamuksi mies oli varannut kello 8:30 tiiajan ja sinne todellakin päästiin ja vielä etuajassa. Olo tuntui hyvältä ja lyönnit kulkivat sen verran rennosti, että kyllä minä nautin. Olen päättänyt, että käyn taas tänäkin kesänä golfaamassa just niin kauan kuin nappaa. Sen jälkeen mies saa golfailla ilman minua. Paljon innostuneempi kun on.  Tämä oli neljäs kerta, tuntuu tosiaankin vielä hyvältä, mutta on vasta kesäkuu.

Lauantai jatkui kauppareissulla ja koska minulla oli vielä toinenkin livekeikka varattuna, päädyimme katsomaan jalkapallon MM-kisoja baariin kaupungille. Suomi-paita päällä join Souria ja Hoegaardenia ja muistelin 10 vuotta sitten viettämääni erikoista viikkoa Bratislavassa lätkän MM-kisoissa. Miehet olivat silloin, ja nyt niin läpeensä fiiliksissä ja kannustivat, että omakin kannustusmieliala nousi. Kuka tätä voisi vastustaa. Kuka innostuneita miehiä ylipäänsä voi vastustaa.Teki mieli jo soittaa siskolle ja kysyä menisikö hän keikalle, että voitais laulaa kannustuslauluja Suomelle oluttuopin ääressä koko ilta. Mutta sitten tuli se onnettomuus ja ilo suli. Sopivasti keikka alkoi kutsua.

Toisesta kulttuurikokemuksesta toiseen. Fiininpää. Viulua ja runoja kuunnellessa ei olut maistunut vaan siirryin viiniin. Miksikö näitä luettelen? No siksi, kun minua harmittaa oma imurointini, sillä siksihän se siitä meni kun juoman alkoholipitoisuus nousi. Elämys oli paljon parempi kuin edellisenä iltana, mutta vähitellen se puuroutui ja katoaa humalan keskelle. Kotona tehtiin vielä lämpimiä voileipiä ja innolla paloittelin appelsiinejä ja mansikoita Sangriaan. Aamulla heräsin väsyneenä. Käytiin äänestämässä, pakkailtiin ja tultiin tänne kauniille mökille. Minua väsytti vähän koko päivän, mutta en nukkunut, sillä minua niin harmitti. Harmitti, kun en osaa himmata. Muistan katselleeni viereissä pöydässä istuneita kahta kuvankaunista langanlaihaa naista, jotka joivat samaa kuoharilasia koko illan.  

Synttäriviikko. Jo toinen synttäriviikko mökillä, ihastuin tähän itse antamaani lahjaan. Tervetuloa ihailemaan Näsijärven aaltoja, ne näkyy jo olohuoneen isoista ikkunoista tuossa kokoajan. Aurinko kimmeltää aalloilla. Mökki on aika uusi ja niin siisti, piha laaja pelata mölkkyä tai rantalentopalloa. Rantasauna pieni ja vesi vielä kylmää. Tämä on paratiisi. Ja minä olen paratiisin Eeva, ihailen kaunista luontoa ja rakastan miestäni. Kiusauksena olen kahden askeleen päässä jääkaapissa odottavasta Sangriasta, Proseccosta ja tiedäthän kyllä minulla tietysti on ihan joka lajia juomia. Itselle ja vieraille, jos jollekulle maistuu. 

Onneksi tässä on ensin näitä työpäivä, joudun selvittämään päätäni. Miettimään eikö se vielä se 55:skään ollut se hetki, jolloin korkki saadaan kiinni. Kuka tätä väsymystä jaksaa? Kuka kävelee aroin jalkapohjin ja kulkee aivot häiriötilassa jo muutenkin. Ja on silti niin onnellinen näistä kaikista hetkistä. Olen elossa yhä. Elossa vaikkakin väsynyt.   

perjantai, 11. kesäkuu 2021

Väsyttää, mutta pääsen livekeikalle

Kesä tulee ja iloitsen kovasti. Loma-aamukammassa on tasan 10 piikkiä jäljellä. Väsymys, jota aamusta alkaen olen kokenut on aivan helkkarin voimakasta. Heräsin jo nivelet jäykkinä ja jouduin kauan venyttelemään. Näin pahoja päiviä ei ole usein, mutta silti väsyttää nykyään aika paljon. Jokatoinen hetki epäilen, että minulla on joku sairaus. Ja sitten ajattelen jotain muuta ja totean, että uupumus väistyy kun sitä ei ajattele. Se vaikuttaa taustalla, mutta ei lamaannuta. Ehkä ajattelen liikaa kun teen jatkuvasti vain etätöitä päätteellä. Aivot kuumenee varmaan liikaa. Minähän olen viikkoa vaille ikääntynyt työntekijä. Ehkä minun pitääkin olla uupunut työviikon päätteeksi.

Tänään on kuitenkin hyvä päivä. Korona on alkanut hellittää ja minä pääsen live-keikalle pitkästä aikaa. Luulisin sen voimaannuttavan. Herättävän. Luovan uskoa tulevaan kesään elämäni parhaimpana kesänä. Tänä kesänä en valita turhasta. Nukun kunnolla, herään virkeänä ja nautin siitä, että olen laumaeläin ja laumani saa jälleen kokoontua. Saan heinäkuun puolivälissä 2.rokotteen.  

Kaikki minun läheiseni selvisivät Korona-ajasta hengissä. Siitä jo voi olla niin kiitollinen. Ja kun pääsi oikein tuntemaan mitä on kun sinua rajoitetaan, ymmärtää, miten mahtavaa on elää vapaassa maailmassa oman tahtonsa mukaan. En minä ollut sitä näin syvällisesti koskaan oivaltanut. Sananvapaus ja tekojen vapaus. Nyt vielä on maskit, mutta kun ne poistuvat en jaksa ikinä enää pohtia paheksuntaa. Minusta nimittäin oli todella yllättävää miten ihmiset ottivat Korona-rajoitteet laidasta laitaan ja noudattivat niitä laidasta laitaan. Suositukset kaikuivat osalla kuuroille korville ja osa on elänyt kuin vankilassa jo yli vuoden. Osa paheksuu ja ojentaa muita. Osa ei. Jaksan hämmästellä. Itse olen keskitien kulkija, päätin alun karanteenin jälkeen, että lähisukulaisia on nähtävä ja etenkin lapset kasvavat niin nopeasti, että heitä kyllä halaan ja pussaan niinkuin ennenkin. He tarvitsevat sitä. Minä tarvitsen sitä. Minun riskini. Näin on tapahtunut ja olen iloinen, elämä on ollut aika normaalia sukulaisten kanssa. Vain ikääntynyt isäpuoleni on jäänyt tapaamatta livenä. Nyt jo voisin senkin tehdä, mutta hän asuu yli 200 kilometrin päässä ja olemmehan me soitelleet koko ajan.

Oikeastaan nyt, kun on elänyt rauhallisemmin ja tissutellut kotona, tuntuu jopa rasittavalta (vähän) lähteä kaupungille. Mielenkiintoista. Hyvin mielenkiintoista.