Viime viikko oli raskas, sillä keskiviikkona antauduin antaumuksella poikkeustilan mahdollistamaan kaljoitteluun työtapahtuman siivittämänä. Siitä se lähti ja kas, koska oli poikkeustila, niin sain uskomattomat siivet jaksaa ja jaksaa aamuyön tunneille saakka, lopulta uppo-oudossa jatkoporukassa ja uudessa paikassa, vieraassa kaupungissa ja niin, viimein erilaisia maailman parhaita viskejä maistellen. Minä ja ne muut, joiden teki mieli arki-iltana laittaa aivot narikkaan ja myrkyttää elimistöä maailman parhailla mallasjuomilla. Aamuauringon noustessa (onneksi oli sateinen päivä) morjenstin ensin hotellin vessanpönttöä ja sitten avasin raskain mielin ovet ystävälleni morkkikselle. Jos tuon tapahtuman kelaa lävitse näin viikkoa myöhemmin, siinä voi pysähtyä jokaisen tekosyyn kohdalle, muistella huulilla IPA:n makuja ja niitä viskejä, pohtia oman elämänsä tarkoitusta siinä kontekstissä. Mitä siis sain, paitsi krapulan? En ehkä mitään.

En kadu, en moiti vaan ihmettelen. Sitäkin ihmettelen, että miten jatkossa. Mutta totuus tässä elämässä on se, että päivä kerrallaan. Tilanteisiin keskittyen. Hetkissä viipyen. Eilen katselin junan ravintolavaunussa TEE-kupposen ääressä ravintolavaunun täyttävää porukkaa. 75% oli edessään lasi alkoholia. Oli maanantai-ilta. En tuntenut pienintäkään kateutta. Vain väsymystä työpäivästä ja iloa suoritetusta tehtävästä. 

Ei minun tekemiseni kuulu kenellekään muulle, ei niistä kukaan kiitä ei morkkaa. Minulla on kaikki mahdollisuudet pysyä sammiossa pinnalla tai upota. Itse minä haluan sieltä sammiosta kokonaan pois. Itse minä haluan elämästäni jotain aivan muuta. Ja aamulla painoin 300 g vaille 80 kg. Makeannälkä on muuten tosi kova. Sillä on jotain tekemistä alkoholinkäyttämättömyyden kanssa, olen aivan varma. Vanha nainen, aina jotenkin hunningolla.