Työpaikan ikkunasta näen taas kerran kevään ihmeen. Aivan niinkuin vuodenajat seuraavat toisiaan uskollisesti, välillä viipyillen, niin minäkin toteutan elämääni itselleni uskollisesti, hapuillen. Suurin mysteeri kaikessa on se, että miksi minä, tässä iässä jo kai viisaimmillani ja tällä hetkellä niin hyvin väsynyt, en vain voi olla itselleni hyvä. 

Viime viikolla oli muutama tosi hyvä päivä. Tunsin kuinka selkärankani vahvistui ja kurotin kohti terveempää ja pirteämpää elämää. Cpap-laite tuuttasi happea ja se suorastaan kihelmöi aivoissani. Kurkusta uupui aamuisin sinne yleensä kertyvä räkä, jonka olen luullut johtuvan astmasta tai refluksista. Ihan parasta oli myös se, että refluksikin pysyi aisoissa, noin suunnilleen, jos ei oikein syönyt mitään, ilman lääkitystä. Tasapainoilua, mutta jees.Vain jalkoja särki. Mummojen tauti sekin, vaivasenluu, nivelrikko, näitähän näyttää nyt kertyvän kaikille ikätovereille. 

Viikonloppuna oli sitten likkojen bileet. Lähdin tasapainottelemaan, varoittelin jopa etukäteen ja koska niveletkin särki, ajattelin tulla suoraan kotiin vaikka muut intoutuisivatkin. Mutta muutaman viinilasillisen jälkeen aloitin minäkin kaikesta huolimatta juhlat. Ja sitten juhlinkin antaumuksella, koska samantien tuntui häviävän kaikki vaivat. Vesterisen laulun sanoin, "viina auttaa joka vaivaan". Kun kotibileistä loppui juhlajuomat, painoimme tietysti taksilla kirkolle ja loppuillan tanssin. Siis niillä samoilla jaloilla, joilla oli hankala kävellä parina edellisenä päivänä. Ja join viiniä lisää. Ja minulla oli Kivaa. Ja join lisää viiniä ja seisoin tupakkaringissäkin. Ja tanssin. Ja koska olen minä, en muistanut aamulla, miten lopulta päädyin kotiin. Mutta olen kiitollinen, että siellä olin ja se hiton cpap-laite vielä nenälläni. Vaikka olo oli suorastaan karmea. Helvetillinen närästys ja kipu ravisutteli koko ruuansulatuselimistöä. Onneksi ei kuitenkaan oksettanut. Jalatkaan ei tuntuneet kovin pahoilta. Aloin siis puhallella hiljalleen itseäni takaisin elämään. 

Mietin yhä pitäisikö minulla olla morkkis. Näen mieheni silmistä, miten hän vihaa tätä sairaskertomukseksi muodostunutta elämää ja sunnuntaina niin selvästi näki, miten edesautoin sen jatkumista. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että se oli hapuilua. Minun ehkä piti vielä kerran ainakin kokeilla, miten käy. No huonosti, on vastaus. Ei minun tarvisi kokeilla toiste.Minun kuitenkin täytyy lakata valittamasta näitä kertyneitä vaivoja. Ainakin, jos haluan, että mieheni arvostaa minua.