Kuukausi menee hujauksessa ja samalla se on todella lyhyt aika. Välillä mieli on täynnä voimaa ja välillä tuntuu, että en halua edes nähdä selvästi elämää. Edessä on tältä erää tipattoman tammikuun viimeinen viikonloppu. Ja lauantaina sen viimeinen kiusaus, en usko että vielä tänään. Vai osaanko enää ennustaa mitään. 
En ole pessimistisellä päällä, vaan minua harmittaa oma valheellisuuteni. Se, miten menneet aina vaikuttavat reaktioihin ja miten minä(kin) toistan itseäni sekä hyvässä että pahassa. Ja vaikka juuri istun hartaasti kuuntelemassa mielenrauha-luentoa, nyökyttelen ja hymisen kuorossa viisauksille, raivostun sitä seuraavassa hetkessä täysin reaktiivisesti jostakin. Jankun vedän henkeä, tajuan vielä mistä. Että minä ragesin koko eilisen pienistä asioista ja se järkytti mielenrauhaani ja että se todennäköisesti kaikki johtuu siitä, että osa minusta ei tykkää siitä, että kun kartta ja kompassi mahdollistaisivat viinin lipittelyn, tulee itse keksimäni kalenterieste nimeltä "tipaton tammikuu" ja tekee siihen portin, josta ei käydä. "Hei, lauantaihan on melkein viimeinen päivä tammikuuta". "Kuka nyt ei jousta vähän?". "Miksi näitä typeriä pakkomielteisiä juttuja keksitään?". 
Voi anna minulle mielenrauhaa! Salli tämänkin raivon tunteen tulla ja olla ja tarkkaile sitä, "näin minua harmittaa ja näin ja näin". Älä elä lauantaita vielä mielessäsi, ei se ole nyt. Keskity tähän mitä on meneillään tänään. On vasta perjantai, aamu ja koko työpäivä edessä. Ei minulla ole mitään syytä vatvoa huomista, lupauksiani, mielihalujani tai repeillä läheisille kun kiristää.