Oikeastaan tosi hyvä että kirjoitan tätä blogia. Nyt tuntuu meinaan jo liian nololta tunnustaa, että vedin niin hirveät perseet kuin vedin ja nolasin itseni täysin. Omatuntoni oli täysin maassa ja omanarvontuntoni, se ressukka, yritti selitellä vaikka mitä, jotta ei hukkuisi samantien kyyneliin. Kaukana iloisesta illasta. Vanha nainen mokaa sadannetta kertaa elämässään. Voihan nyt nenä. Jos tupakoisin, menisin tupakalle ja pihisisin siellä.

Tuli sellainen olo, että tuttua on. Ja että isäni jälkiä kuljen. Että katselin juuri tällaista, säännöllisesti raittiuslupauksia tekevää ja mokiansa katuvaa aikuista koko lapsuusikäni. Että jatkoajalla ollaan. Että joku viattomalta näyttävä päivä' se napsahtaa minullakin viimeinen moka ja katkaisee kananlennon lopullisesti.

Ei tässä nyt auta mikään psykologin lyhytterapiaan turvaaminen, jos käytöstavat ei muutu. Ongelma on poissa arjesta, mutta sitä ei saa piiloon ja siksi se tulee vaikuttamaan arkeen ja kaikkeen elämääni.

Minua kyllästyttää.

Ensi viikonloppuna on kahdet bileet.

Miten ihmeessä jaksan? Tuntuu, että minua vihastuttaa ja harmittaa kaikki tässä. En saa otetta nyt raittiudesta ja en kertakaikkiaan halua antaa kuitenkaan periksi.