Jälleen perjantai. Kävin aamulla happihyppelyllä ja pohdin elämääni. En ole kahteen kuukauteen kirjoittanut mitään tänne, koska olen sekä töissä että vapaa-ajalla kiitänyt paikasta toiseen. Liekö stressi tai se, että en pysähdy ajattelemaan, mutta myös viinilipittelyn suhteen olen vajonut alaspäin. Juominen, ei enää mikään lipittely, on aivan kaaosmaista kun tilaisuus tulee. Lopulta jotenkin  Angstista. Ja ikävä kyllä jopa Fataalista. Haastavinta itselle on ollut kännitoikkaroiminen tilaisuuksissa. Tai eihän se minulle mitenkään näy, kiidän paikasta toiseen rauhoittumatta minnekään ja niin, poltan tupakkaa. Sitäkin. Voi päivää. Nyt jos pysähtyy, olo on oikein epävarma. Tiedäthän sen katseen alkoholin suurkäyttäjällä. Säikähtäneen. Mitä eilen oikein tapahtui sen jälkeen, kun minulla lähti kulkemaan. Mitä kaikkea oikein tein ja sanoin, tässä nyt yritän olla kuin tietäisin sen kaiken ja olisin kuten muutkin juhlista selvinneet. Vaan en ole. Niitä muistissa olevia katkelmia on vaikea järjestää oikeaan jos mihinkään järjestykseen ja jos totta puhutaan, en haluaisi yhtään mitään muistaakaan. Vain unohtaa.
Siksi on hyvä, että tulee marraskuinen perjantai, jolloin haukkaan happea ja haluan pohtia tätä taas. Töissä menee hyvin, rakkauselämä on mallillaan, emännällä vaan taas keulii. Miten autan itseäni nyt jarruttamaan ja palaamaan ladulle. Keskittymällä uudelleen. Suuntaamalla katseen vain tähän hetkeen. Tiedostamalla, että vaikka minä jo eilen hain pullotolkulla Suomi 100-vuotis juomia viikonlopun hippoja varten, olen niiden emäntä. Toivottavasti muut viihtyvät luonamme. Toivottavasti huomenna on se kerta, kun homma pysyy kasassa vaikka viiniä ja viinaa on tarjolla. Juota ne muut ja katso että heillä on hauskaa.Keskity sinä olemaan sinä.