Yhden viikonlopun aikanakin ehtii nauttia uuden vuoden lupauksesta, muun muassa ostaa kymmenen kerran yhdistelmäkortin salille ja uimahalliin ja huhkia pakaralihaksensa jumiin. Yhtään en kaivannut viiniä, vaan suorastaan ihmettelin, mikä tässä nyt olikaan niin vaikeata. Olla raitis ja harrastaa liikuntaa. Hyvä juttu. Kysymys lieneekin, että miten tunne pidetään. Miksi se hiipuu ja häipyy kuin pieru Saharaan, yleensä?

Mutta ei kai se mitään. Otetaan häiriintyneesti irti tästä tunteesta kaikki mahdollinen ja uskotaan hetkeen. Elämäähän tämä kaikki on. Vuosi taisi sitäpaitsi kääntyä isäni viimeiselle vuodelle. Hän eli omaa viinan paikoitellen värittämää elämäänsä jonnekin heinäkuulle. Minun elämässä mitattuna siis. Jos tämä jotenkin kierosti ajateltuna olisi myös minun maalisuorani, niin miten haluaisin sen juosta? Mahdollisimman hitaasti. Rakkauteen painautuneena ja niin, yhtään hetkeä en haluaisi varmastikaan sumentaa. 

Mietimme mieheni kanssa sitäkin, että millaisia olisimme raittiina, miten elämä muuttuisi, jos juhlinta jäisi pois. Voiko raittina juhlistaa mitään? Onko aamuherätys ilman illan juhlintaa juhlaa. Onko se, että on vaihtoehtoja valita tekemisensä, koska ei ole krapulaa, lopulta juhlaa? Mitenkäs lomamatkat. Mitä tekisit lomalla, jos missäään ei olisi viiniä, jonka kanssa pysähtyä istuskelemaan.

Tammikuun lopulla koittaa työmatka. Voiko työmatkalla, jossa juhlitaan vuoden menestyksiä, juhlia niitä muiden mukana ilman alkoholia. Voiko näin alkoholin kanssa lutraava henkilö kuin minä juoda shampanjaa vain yhden lasillisen ja jättää siihen? Jos näin tekee onko silloin vielä raitis? Kuka minun sisälläni tekee valinnat ja asettaa onnistumisen rajat? Kenelle elämääni selostan?

Eikö minun pitäisi olla uskollinen vain itselleni. Enkö minäkin olisi ansainnut jotain uutta. Kokemuksen, joka ei ehkä koko ajan tunnu hyvältä, mutta jonka vuoksi olen kuitenkin kirjoittanut tätäkin blogia jo vuosia. Olisin minä.