Aamulla herään kohmeloon ja harmittaa. Tällä viikolla helatorstai toi mukanaan viinitonkan ja illat kuluivat sitä lipittäessä. Olen surullinen siitä, että siirrän tätä mallia lapsilleni. Iloinen siitä, että istuimme siinä lapseni kanssa rauhallisesti ja keskustelimme. Hän on jo reippasti yli 30. Taivas mihin tämä aika katoaa. Hän on kohta yhtä vanha kuin minä niinä kaikista vaikeimpina vuosina.

Minua ahdisti hetken menneet virheeni, kännissä tehdyt supernolot asiat. Juuri se 30++ periodi elämästäni kun kaikki oli pielessä ja kärsin monella rintamalla, parisuhteessa ja töissä. Annoin niiden tapahtumien hetken ahdistaa, eiväthän ne mihinkään koskaan katoa, itse minä olen pullot huulilleni kohottanut ja juonut liikaa sotkien muutenkin tulehtuneet asiat vielä perusteellisemmin. Sitten annoin asian olla. Olen antanut itselleni anteeksi kaiken. Siitä ilosta, että tallaan yhä täällä maanpäällä ja juurikin tässä tilanteessa. Jos menneet tolvailut ovatkin työntäneet minut liikkeelle tähän suuntaan, niin kiitos siitä. Siellä vanhassa en haluaisikaan olla, kumpa itseasiassa unohtaisin kaiken. Pääasia, että minä tiedän tehneeni kuitenkin moraalisesti väärin ja mutta myös saaneeni siitä rangastuksen, koska minut heitettiin pois suhteista ja piireistä.

Alkoholistin huono itsetunto. Ja minä olen niin onnellinen siitä, mitä minulla on ja miltä minusta noin ylipäänsä tuntuu, minulla on tällä hetkellä kaikki onni ja tavallaan myös tarmo, paitsi ei itsehillintää viinilipittämisen kanssa. Enkä minä jaksa olla itselleni vihainen. Vain yrittää suunnitella asiat niin, että selviäisin jalat kuivina kesän juhlista.