Tästä elämänmuutoksesta ei kyllä tullut mikään menestystarina. Onnistun välillä tipahtamaan takaisin sammioon niin, että pisarat roiskahtelevat kauas. Olen joka kerta yhtä järkyttynyt. Ja toisaalta katson taas eteenpäin varmana siitä, että tilapäistä tämä on. Tilapäistähän se on koko elämä.
Vanha työkaverini kuoli, vanhalla en nyt tarkoita ikää vaan sitä, että tunsin hänet kauan. Kuolema oli odotettu, mutta järkytti silti. Niin se sairaus tulee, keskeyttää työikäisenkin elämän ja vie mukanaan pois. Viimeiset hetket ovat äkkiä käsillä. Kuolemanpelko on jännä juttu. Päivisin en sitä tunne, mutta öisin se valtaa mieleni ja saa sydämeni sykkeen nousemaan. Vaikka oikeastaan miksi pelkäisin, yhä useampi tuttu on jo siellä. Jos siellä mitään on. Järjen rajamailla on paikka, jossa ei kykene ajattelemaan selkeästi. 
Takana on kaksi juhlapitoista mukavaa viikoloppua joista en haluaisi potea huonoa omaatuntoa, mutta poden kuitenkin . Edessä on puolestaan viikonloppu, jolloin kroppa saa toipua ja mieli rauhoittua. Menen kursseille. Kyllä tämä tästä.