Lomautuspäivä. Perjantai. Puristaa, kun mihinkään ei pääse illallakaan. Istun kotona ja kuuntelen musiikkia. Mietin, että kuluukohan viikonloppu taas kävelyllä käyden ja joudunkohan pelaamaan golfia. Puristaa vielä enemmän. Olen syksyyn saakka lomautettuna 2 päivää joka viikko. Ei silti, minua väsyttää kokoajan ja en minä jaksaisi töitä tehdäkään joka päivä. En niitäkään joita tulee. En kykene keskittymään tarpeeksi. Mietin onkohan minulla alkanut jo joku aivosairaus, vaikka vanhuuden dementia. Yritän etänä kuulostella muita ja pohtia olenko ainut jota puristaa.

Mieheni nukahtaa iltaisin tv:n ääreen, on siis yhtä väsynyt kuin minä. Se taitaa olla tämä ikä. Aina minä olen rakastanut työssäni juuri sitä, että asiakastapaamiset tuovat vaihtelua. Nyt tapaan kaikki etänä. Puristaa katsella ihmisiä videoyhteyksien takaa. Haluaisin tavata livenä. 

Lapset ja lapsenlapset käyvät kylässä, pyydän tulemaan  ja nautin, vaikka väsyttää. Tunnen huonoa omaatuntoa vanhuksien suhteen, niiden vanhempien sukulaisten, joita on kehotettu olemaan sisällä, eristäytyneenä ja jotka vielä tottelevat. Alan ymmärtää että rikon kehotuksa tavatessani perhettäni. Uudeltamaaltakin. Katson kotikuntani korona-lukuja ja näen että ne eivät ole muuttuneet mihinkään kahteen kuukauteen. Minusta tuntuu vähitellen, että kaikki rajoitukset alkavat olla turhaa. Olen erittäin iloinen kun niitä aletaan purkaa ja lapset pääsevät kouluun. Vaan vanhukset jäävät yhä koteihinsa. Se harmittaa yhä enemmän. Luen lehdestä että Espanjassa on vasta testatuissa 5%:lla vasta-aineet ja alan epäillä, että Korona ei tartu ihmisiin, muuta kuin siihen 5-10%, joista osa sairastuu kovasti. Puristaa kun on niin ikävä jonnekin entiseen, joka ei koskaan kai palaa.

Alan ymmärtää, että jos kuulisin, että jossain on livekonsertti, salakapakka, tanssit tai jotain muuta laitonta ryhmäytymistä, minä haluaisin mennä. Vaikka korona riippuisi kuin miekka pääni päällä. Minusta alkaa tuntua, että minä eläisin mieluumin kuin odottaisin, että tämä menee ohi. Alan ymmärtää, että minä en koe "eläväni" istuessani tässä läppäri sylissä ja odottaen tavallista perheiltaa ja kävelylenkkiä. Ikuisia televisia-sarjoja. Väsymys painaa suunnaattomasti minua. Auttaisikohan edes rautakuuri? Miten tämä on näin pahaksi yltynyt?