Elämä jatkuu kohti kevättä. Kaupungin pölyt salpaa henkeä ja bussikortti on hukassa. Koska olemme vaihtaneet kalusteiden paikkoja, en edes osaa etsiä sitä mistään. Yöllä heräsin päämärkänä painajaiseen. Laatikoita oli kolme ja minulla muistettavia asioita jokaisessa laatikossa. Ei enää vain päivän lääkkeet, ei sillä ne muistan jo. Niitä kokonaisuuksia oli kolme. Miksi minun alitajuntani tekee tällaista kiusaa? Oliko bussikortti osa kokonaisuutta?
Olin perjantaina viihteellä työkavereiden kanssa. Ilta alkoi hyvin, sillä vatsani oli vielä noroviruksesta heikkona ja söin ja join varovaisesti. Pysyin mukana keskusteluissa ja tein huomioita kollegoistani. Olin positiivisella tuulella. Varsinainen tapahtuma meni mielestäni hyvin. Kun kollegat lähtivät, jäin yhden pyynnöstä vielä jatkamaan iltaa. Ei meillä ollut mitään yhteistä. Häntä ei lopulta näyttänyt edes kiinnostavan lähteä minnekään. Notkuin siinä hetken ja join lisää punaviiniä. Keskustelin pöydässä olevien muiden kanssa. Keskusteujen sävy ei ollut mitenkään positiivinen vaikkei uhkaavakaan. Jänkytin alkoholin vaaroista ja jostain. Jälkeenpäin mietin, että siinä ollessani muista huolissani, miten en huomannut itse taaskaan vajoavani. Jossain vaiheessa kollegani hävisi jonnekin. Minä läksin siitä sitten kotiin. Se, mikä minua eniten koko illassa vielä ärsyttää on se, että matkalla taksille kävin naukkaamassa vielä yhden punaviinin eri pubissa. Mitä helvettiä? Jotenkin koko juttu kylmäsi minua. En ole ennenkään notkuillut yksin minulle vieraiden pubien baaritiskeillä. Miksi minulla oli tarve tehdä se perjantaina, en pysty paikallistamaan idean alkuperää. Tulin siihen tulokseen, että saan olla onnellinen, että se jäi siihen yhteen ja palasin taksitolpalle sen jälkeen. Jos olisin välttänyt sen ja vielä sen työkaverini pyynnöstä notkumaan jäämisen, olisi ilta ollut jopa suksee. Sitä kohti eikös vaan.