Mikään ei ole muuttunut juurikaan. Käytän päivittäin nikotiinipurkkaa ja juon liian paljon viiniä silloin kun juon. Syön nälkääni. En ole raitistunut enkä laihtunut. Mutta elän kuitenkin. Ylilyöntejä sattuu. Liikun silti säännöllisesti ja olen yhä saanut pitää työni. Työn pitämisessä puhun iästä ja kiivaasti kehittyvästä teknologioista, jotka minun pitää oppia. Työ on usein tosi kuormittavaa eikä itsetuntoni aina kestä sitä miten suoriudun. Mutta ristin käteni ja annan mennä, kokemuksella, jonka olen iästäni johtuen kerännyt. Hyvin minulla ei nyt mene. Koko ajan tiedän, että edessä muutos. Mutta en halua surra sitä vielä, etukäteen. Niinpä elän päivä kerrallaan ja annan suunnitelmia työnantajalle, joka niitä pyytää. Näin minä olen aina selviytynyt. 

Ehkä tästä työstä johtuen en jaksaisi stressata vapaa-ajalla millään ohjelmilla. Vaikka tiedän, että esimerkiksi laihtuminen tai raittius toisivat voimaa jaksaa myös työelämässä. Se on noidankehä itselle. Näen, että menestyjät meillä postaa kokoajan jotain positiivista itsestään, etenkin liikuntasuorituksia. Minä en postaa mitään. Minä valitan täällä. Ja olen rehellinen itselleni ja myös muille, jos asioista nyt ylipäänsä tulee puhetta. Mutta ei minun tarvitse kertoa, että haluaisin laihtua tai olla raitis. Mitä se muille kuuluu. Kuunnella osaan sujuvasti.

Aloin kirjoittamaan tänne tukeakseni itseäni ryhti mielessä. Se ei ole kantanut hedelmää. Ehkä minua ei voi motivoida näin. Minusta tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän haluan elää nämä jäljellä olevat vuodet niinkuin minua huvittaa. Käydä kävelyillä haukkaamassa happea, polkea kuntopyörää ja katsella tv:tä, syödä juuri niitä ruokia, joista pidän ja juoda viiniä. Tämä nikotiinipurkka on mielenkiintoinen addiktio. En pystyisi polttamaan tupakkaa, koska keuhkot ei suostu siihen. Mutta kun työ tuottaa stressiä saan tästä jotain buustia. Toivottavasti en verenpainetta samalla. 

Monella ikäiselläni on vaivoja ja paljon minua haastavammat olosuhteet fyysisessä työssä. Olen niin jalkaongelmainen, että olen kiitollinen, että en ole samassa tilanteessa. Liikunnaksi riittää kevyt liikunta, joka palauttaa. Minua haastaa aivojen kapasiteetti. Pää on ihan sekaisin työpäivän jälkeen ja usein tuntuu, että mihinkään ei enää pystyisi. Mahtaa tuntua helpottavalta, jos joku päivä ei enää tarvitse yrittää. Mutta samalla se on pelottavaa, enkä halua että se päivä tulee vielä pian. Mieluumin sinnittelen ja yritän oppia yhä uudet asiat ja muistaa kaiken. 

Ehkä vielä tulee hetki, jolloin oikeasti haluan miettiä terveyttä enemmän ja lopettaa kaikki huonot tapani. Tai ehkä minun on pakko.